En ymmärrä, mihin aika oikein menee. Eikun joo! Aamubusseissa pilkkiessä, opettajanhuoneissa seiniä tuijottaessa, liian kuumaa kurakahvia kitusiin vedellessä, teineille hajoillessa (and I mean big time), uutta alaa miettiessä, omissa limaisissa ajatuksissa velloessa, tenttikirjojen väliin nukahdellessa, jatkuvia öisiä painajaisia nähdessä, pahempana palannutta migreeniä parannellessa, kertaromautuksella kaksikymmentä vuotta vanhentunutta peilikuvaa katsellessa ja seitinohueksi hiutunutta huumorintajua etsiskellessä. Ja gradua miettiessä. Koko ajan. Koko ajan.
Tukien loppuminen - mahtavaa. Minä en valmistu koskaan.
15. helmikuuta 2012
4. helmikuuta 2012
Kustannustehokas lauantai
Mitä P:n piti tehdä: töitä koneella
Mitä P teki: pesi vinyyleitä
Mitä J:n piti tehdä: lukea tenttiin
Mitä J teki: joi kaljaa
Mitä kissan piti tehdä: alistua ahmimisen estävään ruokakuppiinsa
Mitä kissa teki: ahmi ruokakupistaan
Mitä P teki: pesi vinyyleitä
Mitä J:n piti tehdä: lukea tenttiin
Mitä J teki: joi kaljaa
Mitä kissan piti tehdä: alistua ahmimisen estävään ruokakuppiinsa
Mitä kissa teki: ahmi ruokakupistaan
3. helmikuuta 2012
Ensimmäisen maailman ongelmia
Keittiö-Blaupunktimme heittää taajuuden Radio Helsingiltä säännöllisesti joko YLE Radio Suomelle (...) tai Deille (nyt jotain rajaa hei!).
Hammasharjalla tökkääminen sattuu s-t-nsti huuliherpekseen. Samalla, suun huutaessa ja käsien viuhtoessa, menee eläinkokeilla testaamatonta luomutahnaa viemäriin.
Laihduttava lemmikkikissa on pahantuulinen ja äänekäs. Lisäksi se levittelee silakansisälmykset ympäri asuntoa.
Ulkona on pakkasta. En siis poistu kotoani kolmeen päivään.
Kirjahyllystä loppuu tila. Samoin lompakosta.
Ei yhtään huvita täytellä Kela-korvauslappusia. Eikä palauttaa pulloja.
Netin televiissiopalvelut pätkivät.
Tuksu ei päivitä blogiaan kolmea kertaa päivässä.
Naistenlehden tilaajalahja on pettymys.
Talouden kahdesta samanlaisesta koneesta käsiin osuu aina ensin se puolison kone. Epäilen läpän avaavassa oikeassa kädessä alkavaa rasitusvammaa.
Marketissa soi Yö.
Heti aamupalan jälkeen tulee nälkä. Pöydällä on muruja. Ikkunassa ryppyiset verhot.
Lehtien mielipidesivuilla on tyhmiä ihmisiä. Myös keskustelupalstoilta löytyy useita henkilöitä, jotka eivät ole kanssani kaikesta samaa mieltä.
Hesarin jakaja paukuttaa postiluukkua.
Veroja kiertävän verkkokaupan palautuskäytännöt huokailuttavat.
Kukaan ei enää kommaa mun blogii!!!1+
Hammasharjalla tökkääminen sattuu s-t-nsti huuliherpekseen. Samalla, suun huutaessa ja käsien viuhtoessa, menee eläinkokeilla testaamatonta luomutahnaa viemäriin.
Laihduttava lemmikkikissa on pahantuulinen ja äänekäs. Lisäksi se levittelee silakansisälmykset ympäri asuntoa.
Ulkona on pakkasta. En siis poistu kotoani kolmeen päivään.
Kirjahyllystä loppuu tila. Samoin lompakosta.
Ei yhtään huvita täytellä Kela-korvauslappusia. Eikä palauttaa pulloja.
Netin televiissiopalvelut pätkivät.
Tuksu ei päivitä blogiaan kolmea kertaa päivässä.
Naistenlehden tilaajalahja on pettymys.
Talouden kahdesta samanlaisesta koneesta käsiin osuu aina ensin se puolison kone. Epäilen läpän avaavassa oikeassa kädessä alkavaa rasitusvammaa.
Marketissa soi Yö.
Heti aamupalan jälkeen tulee nälkä. Pöydällä on muruja. Ikkunassa ryppyiset verhot.
Lehtien mielipidesivuilla on tyhmiä ihmisiä. Myös keskustelupalstoilta löytyy useita henkilöitä, jotka eivät ole kanssani kaikesta samaa mieltä.
Hesarin jakaja paukuttaa postiluukkua.
Veroja kiertävän verkkokaupan palautuskäytännöt huokailuttavat.
Kukaan ei enää kommaa mun blogii!!!1+
31. tammikuuta 2012
Äitis oli Aulis Gerlander kun sua teki
Sanon tämän nyt painokkaasti ja virallisesti:
Minä olen vanha.
Eilen oli mahtavaa. Vedin niskaani avoanoppini joululahjaksi antaman uuden hippamekon ja lähdin törpöttelyyn. Kävin syömässä kallista hippisafkaa, Stockalla etsimässä etelänreisusa käyttöön ottamaani ja mahdottomalle iholleni sopivaksi havaittua kosmetiikkaa (turhaan - ostin kostoksi aivan heleevetin kallista lärvirasvaa) ja vedin hyvässä seurassa kaljaa etukorttiravintelissa. Siitä hyppäsimmekin ratikkaan ja jäähallin eteen jonottamaan keskelle 6996 muuta tyyppiä, joita liikutti joko presidenttipeli, comeback-keikka tahi molemmat.
Lämppäriesiintyjien joukosta löytyi aivan helmiä (Eero Raittinen! Hector! Paula & Mira! Aijjai!), eikä itse ehdokkaankaan pönötyshetki ollut huono. Ei todellakaan. Tyypin lämpö ja inhimillisyys - tärisevine käsineen - välittyi kenttäkatsomon puoleenväliin saakka aivan kevyesti. Puhe kirvoitti lukemattomat vilpittömät väliaplodit. Katsellessani Haavistoa lavalla puolisoineen puki vieressäni seissyt nainen sanoiksi omatkin ajatukseni. "Onko tää todella Suomi? Oikeesti? Tää on aivan mahtavaa." Mahtava oli myös lavalle roudauksen ja yleisön välihuilin perään noussut posse.
Halli repesi uskomattomaan myrskyyn, kun Ultra Bra asettui paikoilleen. Heikon valon ensimmäisten sointujen noustessa ilmoille tuntui koko paikka räjähtävän. Lauloin mukana aina, kun sain ääneni tasaiseksi - voin kertoa, että se särkyi usein. Hei kuule Suomi -vedon moniäänisen vyöryn aikana oli yhteenkuuluvuuden tunne käsinkosketeltava. Kukapa ei haluaisi kotipaikastaan sellaista iloista maata?
Keskustassa imaisimme vielä yhdet ja sen perään hain nälkääni - päivällä nautitun terveyslautasen vastapainoksi - cunnon wanhan aian snägäriranut. T-junan nyrjähtäneessä tunnelmassa jaoin appeeni niinikään cunnon wanhan aian likaisen hipin kanssa, ja loppumatka menikin mukavasti jutellessa, kaikilla mausteilla.
Miksi siis olen vanha? No koska a) hipinperkele kutsui aavistuksen kauhtumaan päässyttä tarinamme sankaria promilliensa läpi ja tarkkasilmäisen leikkisästi loppumatkan mittaan "mammaksi", ja b) koska mulla on krapula. Parista kaljasta ja Grandi-mehusta. Tämän lisäksi väsyttää, kuvottaa ja korvissa humisee Pohjois-Karjalan jok'ikinen havupuu kuin Tapani-myrskyn aikaan. Mä en kestä.
Sankarimme mönkii sänkyyn ja ottaa vähän unta tauluun. Katsoo sinne peiliin huomenna.
Minä olen vanha.
Eilen oli mahtavaa. Vedin niskaani avoanoppini joululahjaksi antaman uuden hippamekon ja lähdin törpöttelyyn. Kävin syömässä kallista hippisafkaa, Stockalla etsimässä etelänreisusa käyttöön ottamaani ja mahdottomalle iholleni sopivaksi havaittua kosmetiikkaa (turhaan - ostin kostoksi aivan heleevetin kallista lärvirasvaa) ja vedin hyvässä seurassa kaljaa etukorttiravintelissa. Siitä hyppäsimmekin ratikkaan ja jäähallin eteen jonottamaan keskelle 6996 muuta tyyppiä, joita liikutti joko presidenttipeli, comeback-keikka tahi molemmat.
Lämppäriesiintyjien joukosta löytyi aivan helmiä (Eero Raittinen! Hector! Paula & Mira! Aijjai!), eikä itse ehdokkaankaan pönötyshetki ollut huono. Ei todellakaan. Tyypin lämpö ja inhimillisyys - tärisevine käsineen - välittyi kenttäkatsomon puoleenväliin saakka aivan kevyesti. Puhe kirvoitti lukemattomat vilpittömät väliaplodit. Katsellessani Haavistoa lavalla puolisoineen puki vieressäni seissyt nainen sanoiksi omatkin ajatukseni. "Onko tää todella Suomi? Oikeesti? Tää on aivan mahtavaa." Mahtava oli myös lavalle roudauksen ja yleisön välihuilin perään noussut posse.
Halli repesi uskomattomaan myrskyyn, kun Ultra Bra asettui paikoilleen. Heikon valon ensimmäisten sointujen noustessa ilmoille tuntui koko paikka räjähtävän. Lauloin mukana aina, kun sain ääneni tasaiseksi - voin kertoa, että se särkyi usein. Hei kuule Suomi -vedon moniäänisen vyöryn aikana oli yhteenkuuluvuuden tunne käsinkosketeltava. Kukapa ei haluaisi kotipaikastaan sellaista iloista maata?
Keskustassa imaisimme vielä yhdet ja sen perään hain nälkääni - päivällä nautitun terveyslautasen vastapainoksi - cunnon wanhan aian snägäriranut. T-junan nyrjähtäneessä tunnelmassa jaoin appeeni niinikään cunnon wanhan aian likaisen hipin kanssa, ja loppumatka menikin mukavasti jutellessa, kaikilla mausteilla.
Miksi siis olen vanha? No koska a) hipinperkele kutsui aavistuksen kauhtumaan päässyttä tarinamme sankaria promilliensa läpi ja tarkkasilmäisen leikkisästi loppumatkan mittaan "mammaksi", ja b) koska mulla on krapula. Parista kaljasta ja Grandi-mehusta. Tämän lisäksi väsyttää, kuvottaa ja korvissa humisee Pohjois-Karjalan jok'ikinen havupuu kuin Tapani-myrskyn aikaan. Mä en kestä.
Sankarimme mönkii sänkyyn ja ottaa vähän unta tauluun. Katsoo sinne peiliin huomenna.
30. tammikuuta 2012
Houkutusten kiihottava maku
Joo. Kaipailen enemmän tai vähemmän portieerimaista otetta niskaan ja hanuriin. Opiskelijaidentiteettini on pahasti hämärtynyt - en osaa enkä halua kieltäytyä sijaisuuksista, vaan siirrän tenttejäni ja graduntekoa jatkuvasti tuonnemmaksi. Ei oikein toimi. Sen lisäksi, että stressi vain kasvaa, ei valmistumisesta tule tällä tahdilla yhtään mitään.
Töissä on tottakai pakko nyt käydä, koska opintotukeni on finito. Mitä täytyy harjoitella onkin kieltäytymisen taito. Aina ei tarvitse mennä. (Varsinkaan, jos soitetaan aamulla 07.59 ja tiedustellaan, ehdinkö varttia yli alkavalle tunnille!) Onneksi sijaisuuksia on mukava tehdä. Kokemus karttuu, samoin itsetuntemus. Naurattaa ja itkettää, usein molempia. Tienestitkin lämmittävät kovasti sydäntä, onhan tuntipalkka parempi kuin missään koskaan, ihmisenpalkan tasalla siis. Täyteen tuntirahaan on toki vielä matkaa, mutta kaikki ajallaan. Töiden epävarmuudesta en sitten pidäkään. Tahtoisin niin paljon mieluummin työvuorolistan ja lukkoonlyödyt vuorot, jotta aikataulujen ja ylipäänsä elämisen suunnittelu olisi helpompaa - tai itseasiassa edes mahdollista. Perustilanne nykyisin tuntuu olevan sellainen, että sunnuntaina kalenteria katsellessani korvamerkkaan tietyt päivät graduntekoon, puhkun intoa ja sitten vastaankin puhelimeen. Viikko töissä, ei mitään asiaa arkistoon, ja minä kiroilen, kuinka tässä nyt näin kävi.
Onneksi olen sentään ollut terveenä viime päivät. Kaikki ne uhraamani kissanpennunsikiöt alkavat toimia.
Tänään ei ole töitä, huomiselle en niitä ota. Pakkaan kohta kassiini lompsan, kameran ja korvatulpat. Jos saisin siivet ja purjeen, voisin lentää onnelaan/ vaan estävät järki ja tunne, jos eivät ole valloillaan...
Töissä on tottakai pakko nyt käydä, koska opintotukeni on finito. Mitä täytyy harjoitella onkin kieltäytymisen taito. Aina ei tarvitse mennä. (Varsinkaan, jos soitetaan aamulla 07.59 ja tiedustellaan, ehdinkö varttia yli alkavalle tunnille!) Onneksi sijaisuuksia on mukava tehdä. Kokemus karttuu, samoin itsetuntemus. Naurattaa ja itkettää, usein molempia. Tienestitkin lämmittävät kovasti sydäntä, onhan tuntipalkka parempi kuin missään koskaan, ihmisenpalkan tasalla siis. Täyteen tuntirahaan on toki vielä matkaa, mutta kaikki ajallaan. Töiden epävarmuudesta en sitten pidäkään. Tahtoisin niin paljon mieluummin työvuorolistan ja lukkoonlyödyt vuorot, jotta aikataulujen ja ylipäänsä elämisen suunnittelu olisi helpompaa - tai itseasiassa edes mahdollista. Perustilanne nykyisin tuntuu olevan sellainen, että sunnuntaina kalenteria katsellessani korvamerkkaan tietyt päivät graduntekoon, puhkun intoa ja sitten vastaankin puhelimeen. Viikko töissä, ei mitään asiaa arkistoon, ja minä kiroilen, kuinka tässä nyt näin kävi.
Onneksi olen sentään ollut terveenä viime päivät. Kaikki ne uhraamani kissanpennunsikiöt alkavat toimia.
Tänään ei ole töitä, huomiselle en niitä ota. Pakkaan kohta kassiini lompsan, kameran ja korvatulpat. Jos saisin siivet ja purjeen, voisin lentää onnelaan/ vaan estävät järki ja tunne, jos eivät ole valloillaan...
24. tammikuuta 2012
OMG OMG OMG
Kaikenlaista sitä. Sunnuntaina jonotin päästäkseni suorittamaan kansalaisvelvoitteeni. Illalla jännitin tulosillan äärellä kuin pieni apina. Toisen kierroksen asetelma pisti valssaamaan olohuoneen matolla, vaikka Väyrysen suru sydäntäni kuristikin. Voi pientä. Joutui taas askeltamaan vitutukseen kuolemisen rantoja. Teki mieli tarjota pitkokahvit, ja virkkoa, että kyllä se Paavo siitä, kyllä olet hieno ihminen, hieno ilmiö, koko kansan ilmiö. Otahan lissää.
Tänään löysin itseni jälleen matematiikantunnilta. Kaikesta kummallisesta, kuten vaikkapa Putouksen viimeisimmän jakson vahinkokatsomisesta oli jälleen hyötyä - parastahan on olla inessä skenessä, mukana messissä, full time action bag, eiks je! Ja kohta hyvällä fiilinderillä jumppaan. Ai että. Ja kaunistakin on, kaikkialla.
Pöydän alla kissa tuhisee ja puhisee, nukkuu, vatsa täynnä sian sydäntä.
Tänään löysin itseni jälleen matematiikantunnilta. Kaikesta kummallisesta, kuten vaikkapa Putouksen viimeisimmän jakson vahinkokatsomisesta oli jälleen hyötyä - parastahan on olla inessä skenessä, mukana messissä, full time action bag, eiks je! Ja kohta hyvällä fiilinderillä jumppaan. Ai että. Ja kaunistakin on, kaikkialla.
Pöydän alla kissa tuhisee ja puhisee, nukkuu, vatsa täynnä sian sydäntä.
19. tammikuuta 2012
Minä palaan jalanjäljilleni vol.2
On varmaan ihan hyvä, että noita kersoja en ole juur' koskaan ajatellut hankkia. Tämänaamuinenkin sirkus kissan kanssa oli aivan liikaa räkäiselle mutta herkälle pikkusielulleni. Heräsin nimittäin ruusu-unestani sanoihin: "Mä lähen nyt... Kissalla on muuten kakkaa takatassussa." Maailmaa rakastaen nousin ylös, koppasin kohtalonsa jo aavistavan kissan syliini ja kylpyhuoneeseen, pesin sähisevän (!) elikon hanurin, kuivasin sen, pesin kylpyhuoneen, hinkkasin kaikkien huoneiden lattioista supermyrkyn kanssa ruskeat jalanjäljet, heitin kaikki päälläni olleet vaatteet sekä eilen vaihdetun kylppärinmaton pesuun ja huomasin tassunjälkiä olevan lattiassa lisää. Olen ansainnut aamukahvini, aamen. (Oikeastaan alan vasta näillä näppäimillä olla hereillä.) (En mä haluu-uu-uu...)
Osuvasti päivän ensimmäisiä silmiini sattuneita uutisia oli opettajajärjestöjen puheenjohtajien avaus koulujen kurinpitotoimenpiteiden laajentamisesta. Ehdotus jälki-istuntojen osittaisesta muuttamisesta työnteoksi on, kuten uutisessakin todetaan, kaivattu mutta ongelmallinen. Koska nykyisellään työrangaistukset ovat laittomia, ei lapsia ja nuoria voi ojennukseksi laittaa korjaamaan rikkomiaan paikkoja. Kuitenkin sekä opettajat että oppilaat näyttäisivät kokevan pelkän istumisen jälki-istunnot ykshailee-tason seuraamuksiksi.
Opetusalan osapuolten suhtautuminen lainmuutosajatukseen kuvastaa hyvin kasvatusalan eri tasoja. Jos sallitte kärjistyksen: kenttäpostia tarkastellaan ministeriössä lakikirjan, toppuuttelukäsikirjan ja Pestalozzin Joutsenlaulun kanssa, siinä missä kentällä ministeriön arkityöstä vieraantuneisiin kommentteihin reagoidaan epäuskoisin päänpyörityksin. On helppo uskoa, ettei hallinnollisella paperitsiilla kuorrutetun työpöydän takaa ole helppo havaita opetustyön arkipäivän kovuutta ja sitä voimattomuutta, mitä opettaja haasteellisen oppilaan kanssa toimiessaan joutuu tuntemaan. Samalla tavoin on helppo uskoa, miten jatkuva turhautuminen saa opettajan pohtimaan ankarampia rankaisukeinoja käytösongelmien ratkaisemiseksi. Niin lähelle kuin kauaskin voi olla vaikea nähdä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että jotain on tehtävä. Näinkin pikkaraisella opetuskokemuksella voin sanoa, että (pieni!) osa nuorista on piinallisen tietoisia oikeuksistaan, samalla kun näyttää ohittavan velvollisuuksien käsitteen aivan kokonaan. Ainaisistujat eivät nykyisistä rangaistuksista ojennu: istuminen koulun jälkeen - muiden samanmielisten joukossa - on todellakin silkkaa opettajan ajan ja energian tuhlausta. Kuitenkin työrangaistuksissakin on ongelmansa. Työn esittäminen nimenomaan rankaisuna ei minunkaan mielestäni ole hyvä asia, sillä esimerkiksi siivous- ja ylläpitoduunia on kasvatettava arvostamaan samalla tavalla kuin muutakin työtä. Omien jälkien siivoamisen koen eri asiana, vaikka siihenkin liittyy käytännön haasteita. Esimerkiksi remuamisen jäljet on usein korjattava oitis, ja oppilasta on siivoamisen aikana luonnollisestikin valvottava. Saadaanko joka kerta irrotettua joku katsomaan päältä, että hommat tulee tehtyä? Entä mikä puolestaan on rangaistus, jos oppilas kieltäytyy siivoamasta? Tuntuu hattaraiselta ajatella, että koulussa ihmissaulin tavoin käyttäytyvä tyyppi yhtäkkiä suostuisi tekemään mitään, minkä kokee häntä nöyryyttäväksi. Jälkien korjaamista voisi ojennuksena toki kokeilla. Joissain tapauksissa se saattaisi toimiakin.
Koska raha ratkaisee, voisi rehellinen laskuttaminenkin olla ajoittain paikallaan. Paikkojen tärveleminen saattaisi hyvinkin vähentyä, jos lasku korjaus- ja siivouskuluista lankeaisi suoraan oppilaalle tai oppilaan vanhemmille. Tällaisen ojennuskeinon heikkoutena olisi tottakai jäykkyys; vaikkapa rikottua ikkunaa ei voi jättää odottamaan talon ulkopuolelta saapuvaa siivoojaa, ja laskunkin shokkiteho jäisi saavuttamatta, kun se saapuisi viikkoja teon jälkeen.
Mielestäni on joka tapauksessa selvää, että nykyiset ojennuskeinot ovat riittämättömiä. On kestämätöntä (ja raivostuttavaa), että pikkuruinen mutta vaikutusvaltainen osa oppilaista käyttää hyväkseen opettajan ja ylipäänsä koko koululaitoksen olematonta puuttumisarsenaalia ja sanalla sanoen terrorisoi käytöksellään opettajan työtä ja - mikä pahempaa - kanssaoppilaidensa opintorauhaa. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen säälinyt luokassa rauhallisesti ja ihmismäisesti käyttäytyviä nuoria, samalla kun olen joutunut suuntaamaan kaiken osaamiseni, energiani ja huomioni niihin muutamaan, jotka katsovat oikeudekseen käyttäytyä miten sattuu huvittamaan. Mikäli nämä muutamat saisi edes kertaalleen arvioimaan suoriutumistaan itsekriittisesti, voisi siellä luokassa keskittyä vaikka siihen opettamiseen ja oppimiseen. Kuten villeimmissä unelmissani olen usein haaveksinut.
Ugh, olen puhunut. Ja huomannut lattiassa vielä muutaman tassunjäljen. Siirrynkin takaisin kirjaimelliseen paskaduuniin.
Osuvasti päivän ensimmäisiä silmiini sattuneita uutisia oli opettajajärjestöjen puheenjohtajien avaus koulujen kurinpitotoimenpiteiden laajentamisesta. Ehdotus jälki-istuntojen osittaisesta muuttamisesta työnteoksi on, kuten uutisessakin todetaan, kaivattu mutta ongelmallinen. Koska nykyisellään työrangaistukset ovat laittomia, ei lapsia ja nuoria voi ojennukseksi laittaa korjaamaan rikkomiaan paikkoja. Kuitenkin sekä opettajat että oppilaat näyttäisivät kokevan pelkän istumisen jälki-istunnot ykshailee-tason seuraamuksiksi.
Opetusalan osapuolten suhtautuminen lainmuutosajatukseen kuvastaa hyvin kasvatusalan eri tasoja. Jos sallitte kärjistyksen: kenttäpostia tarkastellaan ministeriössä lakikirjan, toppuuttelukäsikirjan ja Pestalozzin Joutsenlaulun kanssa, siinä missä kentällä ministeriön arkityöstä vieraantuneisiin kommentteihin reagoidaan epäuskoisin päänpyörityksin. On helppo uskoa, ettei hallinnollisella paperitsiilla kuorrutetun työpöydän takaa ole helppo havaita opetustyön arkipäivän kovuutta ja sitä voimattomuutta, mitä opettaja haasteellisen oppilaan kanssa toimiessaan joutuu tuntemaan. Samalla tavoin on helppo uskoa, miten jatkuva turhautuminen saa opettajan pohtimaan ankarampia rankaisukeinoja käytösongelmien ratkaisemiseksi. Niin lähelle kuin kauaskin voi olla vaikea nähdä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että jotain on tehtävä. Näinkin pikkaraisella opetuskokemuksella voin sanoa, että (pieni!) osa nuorista on piinallisen tietoisia oikeuksistaan, samalla kun näyttää ohittavan velvollisuuksien käsitteen aivan kokonaan. Ainaisistujat eivät nykyisistä rangaistuksista ojennu: istuminen koulun jälkeen - muiden samanmielisten joukossa - on todellakin silkkaa opettajan ajan ja energian tuhlausta. Kuitenkin työrangaistuksissakin on ongelmansa. Työn esittäminen nimenomaan rankaisuna ei minunkaan mielestäni ole hyvä asia, sillä esimerkiksi siivous- ja ylläpitoduunia on kasvatettava arvostamaan samalla tavalla kuin muutakin työtä. Omien jälkien siivoamisen koen eri asiana, vaikka siihenkin liittyy käytännön haasteita. Esimerkiksi remuamisen jäljet on usein korjattava oitis, ja oppilasta on siivoamisen aikana luonnollisestikin valvottava. Saadaanko joka kerta irrotettua joku katsomaan päältä, että hommat tulee tehtyä? Entä mikä puolestaan on rangaistus, jos oppilas kieltäytyy siivoamasta? Tuntuu hattaraiselta ajatella, että koulussa ihmissaulin tavoin käyttäytyvä tyyppi yhtäkkiä suostuisi tekemään mitään, minkä kokee häntä nöyryyttäväksi. Jälkien korjaamista voisi ojennuksena toki kokeilla. Joissain tapauksissa se saattaisi toimiakin.
Koska raha ratkaisee, voisi rehellinen laskuttaminenkin olla ajoittain paikallaan. Paikkojen tärveleminen saattaisi hyvinkin vähentyä, jos lasku korjaus- ja siivouskuluista lankeaisi suoraan oppilaalle tai oppilaan vanhemmille. Tällaisen ojennuskeinon heikkoutena olisi tottakai jäykkyys; vaikkapa rikottua ikkunaa ei voi jättää odottamaan talon ulkopuolelta saapuvaa siivoojaa, ja laskunkin shokkiteho jäisi saavuttamatta, kun se saapuisi viikkoja teon jälkeen.
Mielestäni on joka tapauksessa selvää, että nykyiset ojennuskeinot ovat riittämättömiä. On kestämätöntä (ja raivostuttavaa), että pikkuruinen mutta vaikutusvaltainen osa oppilaista käyttää hyväkseen opettajan ja ylipäänsä koko koululaitoksen olematonta puuttumisarsenaalia ja sanalla sanoen terrorisoi käytöksellään opettajan työtä ja - mikä pahempaa - kanssaoppilaidensa opintorauhaa. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen säälinyt luokassa rauhallisesti ja ihmismäisesti käyttäytyviä nuoria, samalla kun olen joutunut suuntaamaan kaiken osaamiseni, energiani ja huomioni niihin muutamaan, jotka katsovat oikeudekseen käyttäytyä miten sattuu huvittamaan. Mikäli nämä muutamat saisi edes kertaalleen arvioimaan suoriutumistaan itsekriittisesti, voisi siellä luokassa keskittyä vaikka siihen opettamiseen ja oppimiseen. Kuten villeimmissä unelmissani olen usein haaveksinut.
Ugh, olen puhunut. Ja huomannut lattiassa vielä muutaman tassunjäljen. Siirrynkin takaisin kirjaimelliseen paskaduuniin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)