Voi sentään!

Sataa. Tuulee. Ei haittaa.

Kihinää, kähinää ja sätkintää nimittäin riittää. Talouteemme kotiutui viime viikolla eläinsuojeluyhdistykseltä pieni kissanpoika!

Alku oli vanhalle kissallemme asiaankuuluvan, pöllämystyneen, kauhistuneen, epäuskoisen hankala - se piiloutui muutamaksi tunniksi sohvan alle ja sähisi ja murisi sieltä vastalauseitaan uutta asumisjärjestelyä kohtaan. Rääpylän sydämeenkäyvä miu'unta ja yöllinen ikävänitku kuitenkin mitä ilmeisimmin löysivät tiensä karvahattumme sieluun, sillä hampaidenkiristely ja tukkapöllyt laantuivat äkkiä. Ei mennyt kuin pari päivää, kun kaksikko muuttui taistelevista metsoista toisiaan hoitaviksi karvakamuiksi! Ainakin näillä näpyttimin suunnitelmani vanhaisäntämme yksinäisyyden lievittämiseksi näyttää onnistuneen. Kattokaa nyt näitä:







Pentu on tomera, energinen ja riehakas, mutta kiltti. Kaikkialle täytyy kurkistaa ja joka rakoon änkeä. Eteisessä kenkiä jalkaansa laittava saa punttiinsa nauhoihin tarraavan ihailijan. Isoa kaveriaan pentu pussailee, pyyhkii ja puskee - jopa siinä määrin, että se tukkapölly sieltä edelleen pärähtää, jos ei pikkanen muuten kohteliaisuussääntöjä kunnioita. (Erityisesti nisän etsimisestä kollilla palaa kiinni. En ihmettele.) Hienosti on suurmiehemme kasvattanut oppipoikaansa: vuoroin se paijaa, vuoroin pöllyttää, sopivassa suhteessa. Talon tavatkin ovat tulleet pennulle jo tutuiksi. Aamulla ihmiset herätetään antamaan aamupalaa. Päivällä nukutaan, leikitään ja vähän kerjätään päivällistä. Illalla nukutaan, leikitään ja kerjätään iltapalaa.

Tuossa ne sohvalla nytkin nukkuvat ja näkevät molemmat unta. Syömisestä, jos leukain lotinasta jotain voi päätellä.

Suvi suuta muikistellen

Mitäpä sitä taivastelemaan. Toisaalta: minne se kesä meni?!

Tokihan se meni nautiskellessa, sillä kesälomaa en ole pidellyt kahdeksaan vuoteen. (Kuten huomaatte, otin työttömyyteni sujuvasti loman kannalta!) Pikkutirpanan kaksivuotissynttäreillä hymyilytti, siskon perheen muassa tehty pohjoisenreissu levitti balsamia sieluuni (ajoittaisista, asiaankuuluvista kitkaisista sukulaishetkistä huolimatta), herkkä konfirmaatio vanhassa kirkossa liikututti (äskenhän se oli kolmevee, mitä tapahtui? onneks mää olen yhä kakskaks) ja pihajuhlat saivat ensin nauru- ja sitten epätoivon nappulat väpäjämään (nyt pontikkaa! - eisss... kuka on mulle pontikkaa juottanu, ja kenen koira tää o). Kaiken kesätohinan välissä olen piipahtanut Tallinnassa, istuskellut nurmikoilla, lueskellut erinomaisia kirjoja ja haeskellut hommia, käynyt haastatteluissa, toivonut, toivonut ja toivonut. Juu ei. Murehtinut olen asiaa yllättävän vähän. Kaipa olen oppinut, ettei määräänsä enempää voi tehdä. Että kun parhaansa yrittää, on sen riitettävä. Tää on nyt tätä.

Vaikka joillain onnekkailla kouluhommat alkoivat jo tänään, jatkuu meikäläisen suvi vielä. Loppukesäni aion viettää nenä kirjassa, sorbettia imeskellen. Kiinnostavia hakemuksia rustaillen. Sitä soittoa tahi sähköpostia odotellen. Ennen kaikkea turhia murehtimatta. Kohta leipaisen mansikkapiirakan ja keitän raparperista tuikeaa mehua. Katselen sadetta. Illalla avaan kirjan, ja nukahdan tuulettimen hurinaan. Pihan puissa pihlajanmarjat kypsyvät.

Kesäloma, Pariisi, mitä näitä nyt on

Kyllä!

Sieltä se suvivirsi tosiaankin kajahti. Ei omasta suustani, mutta kumminkin. Numerot löysivät todistuksiin, todistukset kuoriinsa ja kuoret itse kullekin oppilaalle. Ja niinhän siinä kävi, että kun luokassa "sanoin pari sanaa" keväästä, murtui ääni ja miltei tuli itku. Tärkeä kevät siis tälle opelle, kaikin puolin.

Luokasta oli helppo lähteä - se oli nimittäin siivottu lattiasta kattoon ja todistustenjaon tullen jo kaikesta kouluelämästä - ja niistä koetuista ilon- ja tuskanhetkistä - paljas. Oppilaani jatkavat syksyllä uudessa luokassa, uusin eväin. Meikäläiselle jää siihen työkalupakkiin muutama väännin lisää. Sekä villasukat, jotka työparini, luokan avustaja minulle kutoi. (Ihana ihminen, hän.)

Mutta! Työn jälkeen koitti onneksi huvi. Pakkasin laukkuni aivan liian täyteen kaikenlaista rääsyä, silitin korvan takaa kissaa ja avopuolisoa, sanoin terppa ja sitten istuinkin Helsinki-Vantaalla imemässä skumppaa Suken kanssa. Teki hyvää, koko reissu, vaikka sainkin kurkkuuni jonkun sankkerin jo maanantaina ja vietin osan matka-ajasta lähes mykkänä. (Homeinen hotellihuone ei varmaan avittanut asiaa. Välttäkää Hotel Merryliä osoitteessa 7-9 rue Pajol.) Pariisi tarjoili mahtavia maisemia, hyvää ruokaa ja juomaa sekä sopivassa määrin hengailua ja tekemistä.



Saavuttuamme perille oli ilta aikaa ihmetellä. Suuntasimmekin Montmantreen. Kävelymatkan päässä hotelliltamme löytyi kukkula, jonka päällä kohoaa vaikuttavan näköinen Sacré-Coeurin, Pyhän sydämen kirkko. Rappuset kannattaa hilpaista ylös, sillä maisemat ovat hienot! Itse basilika oli kaikessa kaupallisuudessaan melko mauton. Rahankeräyslippaita ja paavimainoksia tuntui olevan joka puolella. Mieleen jäi erityisesti suurehko Kristus-patsas, joka näytti sulaan kultaan dipatulta. Juuh. Kukkulalta käpsyttelimme pitkin ja poikin Montmantrea, illallisaikaa odotellen. Matkaraamattu Mondon esiinnostama kahvila Soul Kitchen oli harmillisesti suljettu. Rue Lambertilla eteen sattui symppiksen oloinen Le Gabin, jossa otimme lasilliset viiniä ja sen perään, keittiön avattua, murua rinnan alle. Alkupaloina nautitut kasvispihvit ja pääruokana haarukoimani sienirisotto hellivät sieluani. Viisi tähteä. Ja tippiä.

Tiistaina sää oli yhä pilvinen, muttei onneksi maanantain tyyliin kovin sateinen. Aamusta mielissämme siinsi niinikään Mondon suosittelema Holybelly-paikka ja sen petit déjeuner, mutta käveltyämme 10. kaupunginosaan rue Lucien Sampaixille meitä tervehti suljettu ovi. Hemmetti! Onneksi vierestä löytyi hippimesta Bob's Juice Bar ja sen seinänaapurista kahvila Tuck Shop. Bob tarjoili maistuvat smoothiet ja bagelit, Tuck Shopin naiset puolestaan kahvit (ja minulle vielä syntisen suklaaleivoksenkin). Niiden voimalla kävimme tsekkaamassa Notre Damen ja pyörimässä Marais'n kaduilla. Illallispuolesta huolehti (etukäteen katsotun Étamine Cafén oltua senkin kiinni!) Marais'ssa sijainnut mesta, jonka nimeä en millään muista. Yksityiskohtaiset kattomaalaukset, hyvä burgeri ja tarjouksessa ollut kannu sangriaa kyllä jäivät.











Keskiviikon aamupalapaikka löytyi Place de Clichyltä. Tarkoitus oli quichen ja kahvin perään suunnata pohjoiseen kirpputorille, mutta kiitos boulangerin wifin huomasimme ajoissa paikan olevan kiinni (jännä!). Askel veikin Montmantren hautuumaalle - ja sitten sinne Soul Kitcheniin. Aivan ihana mesta! Iso kahvi, briossi ja raparperihilloa, siinä avaimet onneen. Illemmalla löysimme itsemme boulevard Voltairelta sieniburgerit kätösistä. Eastside Burgers - aah mitä nannaa ja mirhamia ja muita raamatullisia luksusjuttuja! Ei tosiaan ihan leimallisesti pariisilaista mättöä, mutta suloista pikaruokaa yhtä kaikki. Kyllä kelpasi sen päälle käydä kuikuilemassa "tähän aikaan varmaan hiljaisen" Louvren alastomia miespatsaita. Juu! Populaa oli asiaankuuluvasti kuin pipoa. Ihmismassan mukana vaellellen tuli katsottua se pakollinen Mona Lisa (ja otettua parit kuvaamisen metatasoilla leikittelevät, nokkelat hupiotokset) ja parit muutkin taulut. Rajallisen ajan ja elämän vuoksi katsastimme museon osioista keskiajan sekä uuden ajan puolelta Hollannin ja Saksan 1700-luvun maalaustaiteen pönötyksiä. Kierroksen perään oli paitsi pöllämystynyt olo (taudin sekä tietysti ihmiskunnan taiteellisten saavutusten edessä), myös huvittunut fiilis - teoksia sai kuvata niin paljon kuin sielu sieti ja suljin jaksoi laulaa, mutta museokaupan esineistä ei saanut ottaa kuvan kuvaa. Ostin kostoksi jääkaappimagneetin.









Viimeinen täysi päivä alkoi metromatkalla Montparnasseen. Myöhään nukkumisesta on se hyöty, että aamupalatarjoilujen sijaan voi aamiaistaa midi-tarjousten suomin annoksin. Boulevard Montparnasselta löytyi hiljaisen oloinen mutta mainioksi osoittautunut Comptoir des Crêpes, jonka formule-kokonaisuuden suolainen galette, makea sitruuna-sokeri-crêpe, lämmin siideri ja kahvi aukaisivat oivasti päivän. Meikäläinen ainakin vyöryi kohti Montparnassen hautuumaata, sen verran tuhti oli annos.



Julkimohautojen bongailun perään lähdimme tallailemaan Luxembourgin puistoon kuin Edelfelt konsanaan. Puisto oli vehreä ja taivas avoin, taideopiskelijat istuivat tuoleissaan ja mittailivat puistonpuiden mittasuhteita. Koululaisten marssiva orkesteri (mikä on marching band suomeksi?) harjoitteli huvimajassa. Tuntui todellakin kesältä. Läksimme katsomaan millainen pääsymaksu suurmiesten Pantheoniin oikein oli. Liian korkea, tuumimme, ja otimme hetken aurinkoa viileillä kiviportailla. Levättyämme nuohosimme muutamatkin kadut löytääksemme kehutun kirjakaupan Shakespeare & Companyn. Paikka oli tunnelmallinen ja rouhea, mutta aivan liian täynnä porukkaa. (Muita turisteja, hyh!) Mieleni olisi tehnyt kaunista muistikirjaa, mutta ahtaat käytävät ja armoton jono päättivät toisin. Tässä kohtaa kurkkukuppani meinasi ottaa niskalenkin - mieleistä kahvilaa leivonnaisineen ei meinannut millään löytyä, vaikka kuinka luovimme pois pahimmasta turistirysästä. Lopulta asetimme haitarit narikkaan kulmakahvilaan, jonka royal-leivos ja kahvi virvoittivat pölyyntyneen matkalaisen.





Ja kas! Taas jaksoi. Jopa kiivetä siihen kaikkien tuntemaan torniin (tai ainakin sen alimmalle tasanteelle). Näkymät olivat huikeat, aurinko porotti. Pariisi lepäsi joka suunnassa kurottaen niin pitkälle kuin silmä kantoi. Suurkaupunki, suuri kaupunki, todellakin.







Katselemisesta tuli tietysti armoton jano. Avenue de New Yorkia kun hivuttautui kohti koillista, löytyi rue de la Manutentionilta paikka nimeltä Aux Marches du Palais. Tilasimme "jotain valkoista" ja "jotain pinkkiä", ja niitä saimme. Tsing-tsing!





Jalat huusivat jo hoosiannaa, mutta piti sitä nyt hemmetti mennä vielä venyttämään askelta sampselyseelle. Voi harmi kun kaupat olivat suurelta osin jo sulkeneet, muutoin olisin todennäköisesti rasittanut kukkaronnyöriä ja ostanut esim. Swarovskin kristallein koristellut servettirinkulat. Auki olleen Laduréenkin leivonnaiset jäivät kummallisesti hyllyyn. Vielä tuhat kuvaa Riemukaaresta, ja metrolla takaisin La Chapellen rinnakkaistodellisuuteen. Kulmapaikasta mättöruokaa mukaan ja huoneeseen lukemaan, ah!

Viimeisen aamun missio oli aamiaistaa onnistuneesti aiemmin mainitussa Holybellyssä. Kyllä onnistui. Alla oleva kuva ei tee oikeutta annokselleni, sillä letut, raparperihillo, mansikat, omena, jumalainen makea kastike ja pistaasipähkinärouhe vetivät ihanuudessaan hiljaiseksi.



Kyllä taas tarkeni.

Kesäkuinen Pariisi

Kiitämme:

+ sesonkituote raparperihillo
+ hilpeä hetki tabac-kioskissa postimerkkejä ostaessa - "kyllä, Suomi on Euroopassa"
+ ruoka, juoma, kahvilat, ravintelit, kaikki
+ kirjaan uppoutumista (ja muutakin) ymmärtävä matkaseura

Moitimme:

- hotelli, hotelli, hotelli
- matkamalaria (nyt ymmärrän puheita, joiden mukaan flunssassa on kauheaa lentää)
- EI MUUTA, terememäst uudelleen!

Taivaanrannassa aurinko sammuu noustakseen aikaisemmin

Jaahas! Justiin raikaa suvivirsi ja meikäläinen istuu Pariisin-koneessa ajan kulkua ihmetellen. Sitä ennen on vain yhdeksän (yhdeksän!!) aamua, kokeidentarkistusta, kirjaimellisen raivokasta arviointia (siis miten näitä aineita arvioidaan AAARGH), erinäisten virallisten asiakirjojen viimeistä viilausta, retkipäiviä, kokouksia, kevätjuhlaharkkoja. Kevään työ on pääosin tehty.

En kykene vielä hölläämään, katsomaan kauempaa ja samalla antamaan uupumukselle valtaa, mutta tämän sanon: onpa ollut aikamoinen vuoristorata! Kaltaiselleni kaiken kanki hanurissa suorittavalle maailmanluokan huolehtijalle on arvaamaton ja yllätyksellinen työ tehnyt hyvää. Olen oppinut valtavasti. Kaikkein eniten (edes vähän!) ymmärtämään ja käsittelemään sitä teutaroivaa villieläintä, jota teini-ikäiseksi kutsutaan. Missään opetuksen osa-alueella en ole (vielä) hyvä, mutta jotain tatsia löytyy nyt. Monet asiat hoituvat sujuvasti: tunnin suuntakurssin tahi aiheen vaihtaminen kesken lauseen, erinäisten tilanteiden selvittäminen ja kirjaaminen, nopeat arviot kunkin puuttumismallin laillisuuden asteesta, 14-tuntisiksi venyvien työpäivien sietäminen sekä tietysti esim. ruotsin opettaminen. Tänne vaan, kyllä onnistuu!

Ensimmäinen kesäkuuta olen taas työtön työnhakija. Syksystä ei ole mitään tietoa - huolimatta useista kymmenistä työhakemuksista, joita olen viikonloppuisin ja arki-iltaisinkin töiden jälkeen rustaillut. Sähköposti täyttyy valintapäätöksistä, joiden mukaan avoinna olleeseen paikkaan on ollut reilut 70 pätevää hakijaa ja jokainen heistä ilmeisen paljon postinhoitoon soveltuvampi kuin meikäläinen. En ole kovin huolissani, sillä pientä silppupätkää kyllä riittää toimeentuloon. Lisäksi tilanteet muuttuvat nopeasti, ja sitä pidempää rupeamaa voi todella ilmaantua sillä yhdellä puhelinsoitolla. Silti meno hyytää: tilanteeni on työmarkkinoilla totta tosiaan heikonlainen. Minään yllätyksenä tämä ei tullut, mutta happamia ovat marjat joka tapauksessa. Odotan pelolla sitä päivää, jona väsyn unelmoimaan vakituisesta työpaikasta. Se päivä ei ole vielä, ei lähelläkään, mutta tiedän sen olevan tulossa. Käsittääkseni kun sen vakituisen työpaikan ei pitäisi olla liikaa tahi väärin vaadittu.

Tämän päivänlopun hommana on onneksi enää ripustaa märkä pyykki. Katsella ikkunalaudan täyttäviä yrtintaimia. Antaa kissalle iltaruoka ja kääriytyä lakanaan lukemaan kirjaa. Sen mitä sitä jaksaa, muutaman höperön sivun ennen päänsisäisten valojen sammumista.

Kevät!

Mietittävää on riittänyt - siinä määrin, että tämä sanallinen aarrearkkuni on päässyt aavikoitumaan. Edellisen kerran olen näemmä jorissut hiihtoloman aikoihin! Siitäkin tuntuu yhtäältä olevan aivan hetki, toisaalta valovuosia aikaa. Vaikka välillä - huonona päivänä - töissä tuntuukin, että viisarit matavat eteenpäin kuin mummo liisterissä, kiitolaukkaa aika todellisuudessa kohti kesää sen kummemmin kyselemättä. Muutamassa aineessa olen ehtinyt tehdä kokonaiskatsausta siitä, mihin ennen viimeisiä kokeita ehdimme, ja ei jumalaare! Eihän tässä ehdi mitään: on pääsiäislomaa, vappua, helatorstaita ja retkipäivää. Ihan justiin raikaa Suvivirsi ja minä tyhjennän säilytyslaatikkoni ja pakkaan työkengät kassiin, käärin luokan seinille ripustamani julisteet rullalle säilöön ja jään miettimään, paljonko tulee ikävä oppilaita. Paljon. Niin paljon.

Kyllähän sitä kesää odottaa. Pitkää, kuumaa, työtöntä kesää. Tyhjiä kalenterinsivuja. Vielä rakentamattomalla ratapihalla seisovaa ilmaa ja kylmää juomaa kädessä. Poutapäivän pilviä. Viileää sadepäivää, jona taivas pimenee ja kaukana välähtää salama. Ja ennenkaikkea irtioloa: kesäkuista Pariisia, juhannusta, vitostietä Kajaanin ja Kuusamon välillä. Pitkiä, rauhallisia yöunia. Aamukahvia parvekkeella.

Sitä ennen on vielä vajaat neljäkymmentä aamua. Kopiokoneen laulantaa, kokouksissa istumista, kuumeista tuntisuunnittelua, vääntämistä ja hammastenkiristystä, kasvatuskeskusteluja, huoliryppyjen syvenemistä, huoltajille soittelua, naurua vedet silmissä. Iloa ja väsymystä tuntien päätyttyä. Olen mokaillut kevään mittaan hurjasti, joka päivä, hyvä etten joka tunti. Mutta olen myös kasvanut, oppinut ja kypsynyt. Ärähdellyt ja ojentanut, mutta myös kehunut, sanonut painavia ja vilpittömiä sanoja. Ajatellut hienoisella kauhulla, millaisen jäljen jätän. Olenko se rasittava ämmä, joka ei tajunnut mistään mitään? Vai se kiva sijainen, joka katsoi silmiin ja kuunteli? Joka huomasi ja välitti?

Voin tehdä niin paljon, mutta samalla niin vähän. Teen parhaani. Joka päivä.

Kuten tähänkin asti.

Leppoistuvaa

Aah. Aamukahvi. Maanantaina kymmeneltä. Tahtoo sanoa: hiihtoloma. (Vaikka sitä kaipaamaani lunta ei enää hirveästi tuolla näykään! Hitto soikoon!)

Kuten päivitystahdista voi vähän päätellä, ovat työhommat vallanneet aikaani ja ajatuksiani edelleen. Iltaisin kotiin tullessa jaksan juur syödä ja suunnitella tulevaa päivää ennen kuin tyyny alkaa kutsua tukkaa siinä viimeistään yhdeksän aikoihin. Nukkumaan meneminen onkin nykyseltään yksi arkipäivieni nautinnollisimpia hetkiä. Tosin en koskaan tiedä millainen yö on tulossa - wanha tuttuni yöheräily on palannut jälleen. Toistuvilta painajaisiltakaan ei ole välttynyt. Huonosti nukkuminen on ymmärrettävää, sillä hommistani ei todellakaan selviä stressaamatta ja jatkuva paine vaikuttaa väistämättä yöuniin. Toivon kuitenkin, että uinumisasioissa helpottaa kevään mittaan. Olo on nimittäin täydellisen erilainen kahdeksan hereille havahtumisen ja painajaisissa pyöriskelyn kuin rauhallisten unosten jälkeen. Luokassakin on kaikilla mukavampaa, kun ope ei univajeessaan muistuta huojuvaa tornia. Menneenä penkkaripäivänä en jaksanut edes kerätä karkkia koulun pihalta. Minä! En jaksanut! Karkkia!

Työpuheeksi taas meni, vaikka on loma. Hitto soikoon.

Onhan sitä muuallakin elämässä (?) tapahtunut. Pääsin vähän aika sitten repäisemään ja ostamaan uuden puhelimen. Päivitin kerralla aikamoisen loikan kahdeksan vuotta vanhasta luurista näpäkkään aiföyniin. En ole katunut. Akkukin kestää paremmin kuin mitä etukäteen ajattelin, ja onhan noi kaikki saatavilla olevat pimpulinvitkuttimet (onpas jotenkin härski sana) ihania. Tykkään myös siitä, että kamera kulkee koko ajan taskussa. Ja sellainen kamera, jolla saa ihan järkevää kuvaa! Herkästi addiktoituvaa mieltäni täytyy vaan hillitä. Olen inhonnut suunnattomasti pöydillä lojuvia älypuhelimia ja niitä maanisesti vilkuilevia kanssaihmisiä. Pelkään - ja ihan aiheellisesti - muuttuvani itse aivan samanlaiseksi. Niinpä hipaisutin pysyy piilossa, kun olen seurassa (onpas jotenkin härski lause). Katsotaan kuin käy.

Toivottavasti paremmin näkyvänä muutoksena meikäläisessä on myös huomattavan paljon lyhyempi tukka. Kampaamon lattialle jäi männä päivänä kunnioitettava kasa hiuksia. Olen tulokseen erittäin tyytyväinen. Nykysellään tyylini on "lyhyet hiukset", ei vanha "karvoja päässä".

Nyt lomalla aion paitsi pörhistellä uutta tukkaani ja selailla instagrammia, myös seilailla junalla eessuntaas (ja varmaan samalla selailla instagrammia). Matka käy Tampereelle (jee!) ja sitten siskoni luokse käymään. Ensimmäistä kertaa koskaan vien mukanani lapsille tuliaisia. Ennen ei ole ollut rahaa viedä mitään järkevää. Nyt vien pienemmälle alesta löytämäni aivan ihanan kirjan ja isommalle kasan lätkäkortteja. Tuntuu mukavalta viedä jotakin. Muistan itse, miltä pienestä ihmisestä tuntui tulla näin huomioiduksi. Kemijärveläisen tätini mies työskenteli ennen eläkkeelle jäämistään puukkotehtaan leivissä ja kiersi ympäri Suomea vanhalla harmaalla Mersullaan. Kun hän sattui Etelä-Suomeen, jätti hän vapaan tulleen autonsa johonkin sopivaan kohteeseen ja hyppäsi junaan. Halusin aina mukaan hakemaan häntä Riihimäen asemalta. Kovakylkistä matkalaukkua kantavan, karhumaisen setämiehen hahmon lähestyessä autoa minua jännitti: muistikohan se? Etuovi aukesi, auto keinahti ja iso käsi ojensi takapenkille pussillisen Fazerin parhaita. Aina. Kotimatkalla pistin poskenmutkaan Toscan, Rexin tai Orangen niitä parhaimpia vielä säästellen. Pussin karkit maistuivat niin paljon paremmilta kuin peruslauantaina ostetun pussukan. Nehän oli tuotu juuri minulle, niisk!

Nyttemmin kukaan ei tuo minulle karkkia. (Loskaan namuja heitteleviä abeja ei lasketa.) Ylläolevat kukatkin ostin ystävänpäivänä itse. Aikuisena on rankkaa.

Pimeyttä päin

Ensimmäinen viikko keväthommissa takana. Vaikka hommat lähtivät hakemaan suuntaansa paljon sutjakkaammin kuin mitä villeimmissä unelmissani arvelin, tuntuu silti kuin olisin viime aikoina vanhentunut noin sadalla vuodella.

Mitään ei ehdi suunnitella, tehdä tai korjata kunnolla, vaan työ on silkkaa selviytymistä kaikenkattavan kaaoksen keskellä. Töistä päästyäni lapan suuhuni (onneksi useimmiten minulle valmiiksi tehtyä) ruokaa ja käyn sitten kiinni siihen toiseen työpäivään - tuntien suunnitteluun. Ja sitähän iloa piisaa. Opetusvelvollisuustunnit paukkuvat sopparissani siihen malliin, ettei ole mitään toivoa viikon tuntien valmistumisesta yhdellä, kahdella tahi kolmella istumalla. Varsinkaan, kun ne varovaisimmatkaan suunnitelmat eivät yleensä toteudu, vaan jokainen opetustuokio tulee miettiä kulloinkin uusiksi sen mukaan, mitä edellisellä kerralla kenties saatiin aikaan. Opetuksen haasteisiin kuuluu tällä haavaa myöskin se, että opetan yli yhdeksänkymmentäprosenttisesti (ja vieläpä eriytetysti) muita aineita kuin niitä, joiden opettamiseen olen saanut koulutuksen. Pedagoogisessa työkalupakissani ei näin ole kuin pari karaa ja kärkipylkkää, eikä niillä kovin pitkälle sorvailla. Sillä kuuluisalla pärstuntumalla mennään mitä suurimmilta osin. Nytkin pidän lyhyttä taukoa suunnittelusta. Perjantai-iltana. Puoli yhdeltätoista. Ihan ettei tarvitse vilkuilla työasioita viikonloppuna sen enempää kuin mitä on pakko. Epäuskoni sen kun kasvaa - kuinka kukaan kykenee pyörittämään minkäänsorttista perhearkea tällaisen rinnalla? Harrastamaan jotain? Nukkumaan järkevänmittaisia yöunia?

Kaikenkattavan kaaoksen kestämisessä ei tämä kaikenkattava, miltei kirjaimellinen säkkipimeys juuri ole auttanut. Odotan lunta ja sen myötä lisääntyvää valoa kieli pitkällä. Talvi, tule jo! Hyväksyn liukkaat pyörätiet, naamalle sulavan pöllyävän lumen, litsarinkovan pohjoistuulen ja paleltuvat sormet ilomielin, kunhan tässä markettien loisteputkien ja sirisevän yölampun valaisemassa synkkyyden nielussa eläminen vain loppuu. Pliis?

Vaikka saankin elämäni kuulostamaan sysimustuuden kaivolta, löytyy päivistäni myös roppakaupalla niitä iloisia hetkiä. Oppilas onnistuu, oivaltaa, kertoo yllättävässä paikassa hauskan jutun. Kollega täräyttää opehuoneessa hirtehisen totuuden tiskiin, siihen kahvikupin ja monistepinkan väliin. Keskipäivän aurinko vilahtaa kaihdinten välistä, lupaa tulla huomenna uudelleen. Nuoret keskittyvät pienen hetken ja kuuntelevat. Päänsisäinen raksutus näkyy kasvoilta. Läksykirjat uppoavat reppuun. Silloin turhautuneisuuden ja voimattomuuden tunteet väistyvät, ja minua naurattaa, siellä sielussa asti.

Ollaanhan tässä kuitenkin, todellakin, asian äärellä.