Myös järeiden työkoneiden asiantuntija

Aivan aluksi haluaisin kiittää säiden jumalia. Tuo ihana, valkoinen tauhka jota vaimeanvärisistä pilvistänne heittelette on ihanaa. Jatkakaa. Kiitos.

Sitten toiseksi haluaisin kiitellä menneiden joulunavausmarkkinoiden mukavaa tunnelmaa. Pikkupakkasta oli sopivasti, mukavanmeheät myyjät seisoivat toppavaatteissaan karjalanpiirakkakasojen, pärekoririviensä ja ranskalaistyylisten oliiviensa takana, ja läpi kaupungin matkanneessa kulkueessa oli tänäkin vuonna mukana iso keltainen tiehöylä.

Marraskuu tuntuu sekin hujahtaneen jonnekin. Olen käynyt larppaamassa: olen opettanut biologiaa, S2-suomea, englantia, äidinkieltä, musiikkia, matematiikkaa, liikuntaa ja mitä vielä. Esitellyt itseni aina uudelle luokalle uudestaan ja uudestaan, aloittanut alusta, tunnustellut ilman väreilyjä ja kunkin aamun tuulen suuntaa. Ollut iloinen ja väsynyt, kaikennähnyt ja herkillä, moittiva ja lohduttava. Toisten opettajien ammattitaitoa ja ulosantia ihasteleva, toisten opettajien ammattitaitoa ja ulosantia kummasteleva, välituntivalvonnassa hytisten seisoskeleva.

Ihan ope vaan.

Olen ollut myös kipeänä ja maannut kotosalla paksujen tenttikirjojen kasaa katsellen. Heikkoakin heikompaa oloa mukanaan kantava tauti istuu tiukassa. Onneksi se väisti sivuun sen verran, ettei Musiikkitalon konserttikäynti mennyt pillaan. Käytän harvoin tätä laatusanaa, mutta nyt se on paikallaan: konsertti oli ihastuttava. Talo, sali, orkesteri, vieraileva pianisti ja varsinkin ilmeikäs kapellimestari olivat kaikki aivan kunnollisia. Ilta jatkui Helsingissä drinkkien ja pitsan parissa, ja aamusella yösijoiltaan kotiin junaili varsin tyytyväinen parivaljakko.

Seuraava reissu onkin jo ihan pian. Ach, Tampere, kuinka sinua niin kaipailenkaan. Silitän kissakahvilan asukkaat puhki.

Lukukuun loppua

Elämäni on kovin jännittävää!

Olen nimittäin viime aikoina...
+ lainannut toista kissaani paikallisjulkaisun henkilöhaastattelun kuvitukseen
+ tenttinyt sähköisesti kaksi kirjaa (monivalintatentit ovat vaikeampia kuin mitä muistin...)
+ käynyt kaverin kanssa pikkukaupunkikierroksella (höyryveturit ovat edelleen jepa)
+ vieraillut galleriassa ja kehottanut äitiäni ostamaan taidetta - ja onnistunut
+ käynyt kampaajalla
+ ollut töissä (!!!)
+ ostellut yllättävän hillitysti luettavaa Kirjamessuilta (!!!!!)
+ yöpynyt Helsingissä ja ansainnut onnistuneesti päänsäryn
+ ostanut kaksi hattua (talvi on tulossa)
+ lueskellut mainioita kirjoja

Ensi viikoksi on lisää töitä. Ihanaa! Ihanaa!

Tonnin seteli

Kyä nyt on kuulkaa ahkeraa. Heräsin näin lauantaiaamun ratoksi samaan aikaan töihinsä rientäneen puolisoni kanssa, ja kappas vaan kun on ennen kymmentä jo suihkuverho sekä noin puoli vuotta pyykkisäkin pohjaa kiehnänneet hienopesupyykit pestynä, kissat läkähdyksiin asti laaserilla leikittettyinä ja, noh, kahdet kahvit juotuna. Päivän askareiden lista (kesävaatteet varastoon [ ] lue tenttiin [ ] käy äiteen luona [ ] ) kellistelee pöydällä.

Ei muuten kuulostanutkaan ihan niin ahkeralta kuin mitä ajattelin.

Edelleen päivät valuvat ohitse ilman järjellistä päämäärää. Eilisen jännittävin hetki taisi olla se, kun astuin lämpimään kissanoksennukseen (raakaa silakkaa). Pahinta tässä melankolian ojanpohjassa on miltei täydellinen merkityksettömyyden tunne. Naamalleni on jumahtanut ns. Silvennoisen Heikki -ilme, joka ei väisty, vaikka miten olis kaunis ruska. Koetan lääkitä tätä oloa ulkoilemalla ja jakamalla pienet tekemiseni mahdollisimman monelle eri päivälle, mutta eih helvetti miten syö toimettomuus naista. Tylsyys on asettunut sieluun sellaisella väkevyydellä, ettei edes mieluisin tekeminen ota maistuakseen. Ajoittain kirjojen lukeminenkin tuntuu ylivoimaiselta! (Tämä on varma merkki siitä, ettei mikään huvita.) Siis kirjojen! Lukeminen!!

Onneksi pitää edes ajoittain olla jossakin. Tällä viikolla vierailin Helsingissä kahteenkin otteeseen opintokäynneillä - ensin kävin tutustumassa lastensuojelulaitokseen ja sen perään osallistuin toiminnalliseen erilaisen oppimisen päivään (istumalla luennoilla ja hakemalla ne näytteilleasettajien heijastimet-esitteet-karkit). Auskukaveriin törmääminen ja lounaalla juoruaminen piristivät kummasti. Käytin myös hyväkseni isonkirkon reissun ja läträsin luentojen perään lompakollani mukaani talven tulon kunniaksi t-paidan, männä vuonna katsotun Ateneum-näyttelyn kunniaksi julkaisun sekä ihan vaan ajankulun kunniaksi ja siksi kun se nyt on mahdollista, halleluja, Hesarin Kuukausiliitteen. Ihan Sanomatalosta kävin ostamassa. Siellä oli pääkallonpaikan tuoksu, tai ainakin pääkallon. Radio Rockin korvaryönä seurasi kaikkialle.

Näin loppuviikosta onkin rahapörssini täynnä kuitteja ja sukat pyykissä. Kämpän lattiat lainehtivat leluja (kenkälaatikko, vessapaperirullan hylsy, voimapaperiarkki, pölyä, sukka). Kahvi on lopussa. Silmässäni on edelleen syylä.

Jospa sitä menis takaisin nukkumaan [ ].

Auringon ympäri

Päivät rullaavat. Vain sää ja nenän tukkoisuuden aste vaihtelevat. Välillä sohvan alta kuuluu sähinää.

Männä päivänä pätkähti taas uusi kierrosluku tauluun. Vietin juhlapäiväni asiaankuuluvasti flunssassa (tai allergiaoireissa - mistä näistä tietää enää) kaupungilla kierrellen. Urheilukaupan loppuunmyynnistä ostin itselleni lahjaksi talvijuoksukengät. Haaveilemastani kahvilaleivoksesta ei tullut mitään, kun huono olo iski myöhemmin Anttilan kassajonossa. Luovutin, pyöräilin kotiin ja niistin märäksi noin tuhannennen nenäliinan. Piti lukea kurssikirjaa, en jaksanut. Luin sata sivua A Dance with Dragonsia ja söin viikonlopun juhlista jäänyttä omenapiirakkaa.

Tänä aamuna satoi räntää.

Kun aika on/ niin heti saat sen tietää

Syys saa. Todella.

Avoimen yliopiston opintojen ensimmäinen kurssi alkoi. Kaulahuivi ja sadeviitta lähtevät yhä useammin eteisestä matkaan. Sarjisfestarit tulivat ja menivät (ja niin meni viheltäen säästöjäkin, hoh!). Kissanpentu kasvaa, riehuu, syö, riehuu, nukkuu ja riehuu. Painii pappakissan kanssa korvat luimussa ja tulee jo aamuisin luontevasti herättämään (eli lojumaan löysästi jalkojen päälle). Natustaa silmän välttäessä kengännauhoja, tuijottaa luonto-ohjelman sukeltelevaa saukkoa ja syöksyy suinpäin keittiönnurkan kuivakaappiin vaikka kuinka hiljaa sen koittaisi avata. Vastaa jo kissittelyyn ja omaan nimeensä. Kiiruhtaa jännittävästä unesta herättyään ison kissan karvaiseen kainaloon turvaan, nukahtaa uudestaan.

Kehräävät sirkuttajat tuovat päiviin paljon iloa. Sitä kaipaakin, kun työttömyys ja sen mukana tuleva toimettomuus ahdistavat. Jos työttömyys on jotain minulle opettanut niin sen, että olen - miltei täysin päinvastoin kuin mitä olen ajatellut! - hyvin työorientoitunut ihminen. Ansiosidonnaisella eläminen ärsyttää ja turhauttaa, jopa lamaannuttaa. Samanlaisina toistuvissa, päämäärättömissä päivissä toljotellessa menee aika ja järki. Erityisen hermoja jäytäväksi tämän lojumien tekee se, että erään kiintoisan työpaikan saaminen oli parisen viikkoa sitten ärsyttävän lähellä. Eipä se kakkoseksi jääminen hyvältä tunnu. Pelkkää eikiitosta on tullut muualtakin. Ärsyttää, turhauttaa, lamaannuttaa. (Kohta varmaan tartun Donnerin Mammuttiin, hemmetti!)

Olen hyvin tyytyväinen tähän päivään. Olin jo sammaloitua koneen ääreen, kun kuuntelinkin aamupäivästä Evan ja Manun rallin Cinnamon Hearts, iskin vaatteet niskaan ja lähdin paikallisen halpahallin loppuunmyyntiin. Ostin kasan järkevää tavaraa - sukkahousuja, yöpaidan, lohduttavan pehmeäkankaisen topin - muassaan kerrankin vyötäröltä oikeankokoiset farkut. Pyöräilin saman tien äitini ompelukoneen äärelle ja lyhensin housut oikeaan mittaan. Kotiin päästyäni söin salaatin, join kahvit, hekottelin valkoista hännänpäätään jahtaavalle pennulle ja sutaisin verkkokurssin FINLEX:in laulattamistehtävän kerralla loppuun. Katsoin kolmet uutiset sekä Ajankohtaisen kakkosen ja lakkasin kynnet. Yöpöydällä odottaa murenevaselkäinen A Feast for Crows, jonka hovikuohuihin, raudantuoksuun ja syviin seisoviin vesiin voin taas paeta.

Surettaa, kun kaikessa on kovin apea pohjavire, kun on jo pimeää. Sataa minun ikkunani alle.

Voi sentään!

Sataa. Tuulee. Ei haittaa.

Kihinää, kähinää ja sätkintää nimittäin riittää. Talouteemme kotiutui viime viikolla eläinsuojeluyhdistykseltä pieni kissanpoika!

Alku oli vanhalle kissallemme asiaankuuluvan, pöllämystyneen, kauhistuneen, epäuskoisen hankala - se piiloutui muutamaksi tunniksi sohvan alle ja sähisi ja murisi sieltä vastalauseitaan uutta asumisjärjestelyä kohtaan. Rääpylän sydämeenkäyvä miu'unta ja yöllinen ikävänitku kuitenkin mitä ilmeisimmin löysivät tiensä karvahattumme sieluun, sillä hampaidenkiristely ja tukkapöllyt laantuivat äkkiä. Ei mennyt kuin pari päivää, kun kaksikko muuttui taistelevista metsoista toisiaan hoitaviksi karvakamuiksi! Ainakin näillä näpyttimin suunnitelmani vanhaisäntämme yksinäisyyden lievittämiseksi näyttää onnistuneen. Kattokaa nyt näitä:







Pentu on tomera, energinen ja riehakas, mutta kiltti. Kaikkialle täytyy kurkistaa ja joka rakoon änkeä. Eteisessä kenkiä jalkaansa laittava saa punttiinsa nauhoihin tarraavan ihailijan. Isoa kaveriaan pentu pussailee, pyyhkii ja puskee - jopa siinä määrin, että se tukkapölly sieltä edelleen pärähtää, jos ei pikkanen muuten kohteliaisuussääntöjä kunnioita. (Erityisesti nisän etsimisestä kollilla palaa kiinni. En ihmettele.) Hienosti on suurmiehemme kasvattanut oppipoikaansa: vuoroin se paijaa, vuoroin pöllyttää, sopivassa suhteessa. Talon tavatkin ovat tulleet pennulle jo tutuiksi. Aamulla ihmiset herätetään antamaan aamupalaa. Päivällä nukutaan, leikitään ja vähän kerjätään päivällistä. Illalla nukutaan, leikitään ja kerjätään iltapalaa.

Tuossa ne sohvalla nytkin nukkuvat ja näkevät molemmat unta. Syömisestä, jos leukain lotinasta jotain voi päätellä.

Suvi suuta muikistellen

Mitäpä sitä taivastelemaan. Toisaalta: minne se kesä meni?!

Tokihan se meni nautiskellessa, sillä kesälomaa en ole pidellyt kahdeksaan vuoteen. (Kuten huomaatte, otin työttömyyteni sujuvasti loman kannalta!) Pikkutirpanan kaksivuotissynttäreillä hymyilytti, siskon perheen muassa tehty pohjoisenreissu levitti balsamia sieluuni (ajoittaisista, asiaankuuluvista kitkaisista sukulaishetkistä huolimatta), herkkä konfirmaatio vanhassa kirkossa liikututti (äskenhän se oli kolmevee, mitä tapahtui? onneks mää olen yhä kakskaks) ja pihajuhlat saivat ensin nauru- ja sitten epätoivon nappulat väpäjämään (nyt pontikkaa! - eisss... kuka on mulle pontikkaa juottanu, ja kenen koira tää o). Kaiken kesätohinan välissä olen piipahtanut Tallinnassa, istuskellut nurmikoilla, lueskellut erinomaisia kirjoja ja haeskellut hommia, käynyt haastatteluissa, toivonut, toivonut ja toivonut. Juu ei. Murehtinut olen asiaa yllättävän vähän. Kaipa olen oppinut, ettei määräänsä enempää voi tehdä. Että kun parhaansa yrittää, on sen riitettävä. Tää on nyt tätä.

Vaikka joillain onnekkailla kouluhommat alkoivat jo tänään, jatkuu meikäläisen suvi vielä. Loppukesäni aion viettää nenä kirjassa, sorbettia imeskellen. Kiinnostavia hakemuksia rustaillen. Sitä soittoa tahi sähköpostia odotellen. Ennen kaikkea turhia murehtimatta. Kohta leipaisen mansikkapiirakan ja keitän raparperista tuikeaa mehua. Katselen sadetta. Illalla avaan kirjan, ja nukahdan tuulettimen hurinaan. Pihan puissa pihlajanmarjat kypsyvät.