Kuivaa saa olla vain kuohuviini

Tämä opiskelijaelämä on siitä jännää, että yhtenä päivänä sitä makaa sohvalla tenttikirja naamalla pieruverkkarit jalassa hela dan ja toisena kohottelee maljoja ja verkostoituu erinäisissä juhlaseminaareissa. (Ihan kaikkien kanssa en tohtinut käydä laskemassa verkkoja vesille - esimerkiksi presidentti Halosen jätimme (taas) rauhaan.)

Edellinen merkintäni antoi todellisuudestani hieman ruusuisen kuvan. Oikeasti se tenttikirja on aivan saa-tanan vaikeaa luettavaa (en voi uskoa, että tässä vaiheessa opintojani jaanaan jotain opusta 20 sivun tuntivauhdilla!), eivätkä nämä hommahommaset edisty ihan niin rivakkaan kuin mitä soisin. Edistystä on toki tapahtunut, kiitos ihanan graduohjaajani. Torstaisessa ohjaustuokiossa kuulin nimittäin hunajaiset sanat: "Kyllä sä saat hyvän gradun tehtyä ihan yhdelläkin näkökulmalla". Tämän työtaakkaani keventävän seikan lisäksi sain kuulla, että loppujen lopuksi noin kuukaudessa aikoinaan kasaamani ja luvattoman heppoisesti tekemäni seminaaritutkielma on ihan jees pohja, osaan kirjoittaa erittäin hyvää ja tiivistä tekstiä ja että pohdintani gradunrakennuksen osalta ovat elinkelpoisia ja ennen kaikkea kiinnostavia. Vähemmälläkin pohdinnalla kuulemma pärjäisi, he!

Toinen ilouutinen on tämä: keittiö on taas käytössä! Kolmannestilin tuhlaamisen, myrkyttämisen, purkittamisen ja puunaamisen jälkeen ei paholaisensikiöitä ole enää näkynyt. Ensimmäinen pressokahvin keitto yli kymmenen päivän pikakahvikuurin jälkeen oli silkkaa rakkautta.

Jotain luntakin tuolla eilen sateli. Kaunistui, kaikki.

Hu-huu?

Huomaan ajoittain vaipuneeni syvään ikävöinnin tilaan. Havaitsen kaipaavani syvästi mitä erilaisimpia asioita - sitä miltä pöönäpannu tuoksui verkkaisen kävelyn jälkeen laavunuotiolla, Minervan pöydissä nautittuja lukemattomia lounaita, sitä tunnetta kun pitää uudenkarheaa tutkintopaperia kädessä, viiliä - ja viimeksi Salhojankadun pubia. Eniten kuitenkin kaipaan tällä hetkellä sitä tyyppiä, joka jaksoi keskittyä, lukea vaikka neljä päivää putkeen mitä uskomattominta tenttikuraa, keittää taas uuden satsin kahvia ja tarttua asioihin. En tiedä minne se ihminen on mennyt.

Tosin parina viime päivänä olen jopa saanutkin aikaan. Viimeiset kurssisuoritukset ovat kaikki katsottuina, sovittuina ja aikataulutettuina (yhtä sähköistä kahden pisteen nuokahdusta lukuunottamatta), loput tentti- ja esseekirjat tälläkin hetkellä kaikki alle kymmenen metrin etäisyydellä ruumiistani, graduluuranko esittelykunnossa uudelle ohjaajalle ja asennekäyrä viilattuna sopivanasteiseen kulmaan taivaita kohti. Kiire tulee, kaiken kanssa: gradua lukuunottamatta täytyy kaiken muun olla valmiina ennen joulua, sillä siihen päättyy kahden opetussuunnitelman välinen siirtymäaika. Vuorossa onkin tuttu psyykkaus. Jos pystyin tähän aiemmin, pystyn siihen nytkin. Enkä malttaisi odottaa sitä, että ne on tehty. Ne-on-niiiiiiin-tehty, joka ikinen pikkusäläsuoritus, kaikki tarvittava, että olen muodollisesti pätevä kahden ja puolen aineen aineenopettaja, raakile monessa mielessä mutta valmis tekemään töitä.

Samanaikaisesti tulevaisuus pelottaa. Viimeisestä suuresta elämänmuutoksesta on kohta seitsemän vuotta, enkä enää edes kunnolla muista, miltä se tuntui. Hyvältä ja pahalta, varmasti. Nytkään ei ole mitään tietoa, mitä edestä löytyy. Varmaa on vain se, että kaikki muuttuu ja ensin hiertää pahasti. Niinpä tahdonkin tarrata yhdellä kädellä yliopistoon - täällä on hyvä, minä jään tänne! - ja toisella työntää koko laitoksen kauemmaksi - on tää nyt jumankauta nähty, mä lähen meneen! - ja todellakin täytyy keskittyä, että uskallan katsoa, mitä siitä rohkeammasta handusta löytyy.

Kappas, keitin kahvia. Ja tenttikirjakin on aivan kädenmitan päässä.

Tilanne vaatii pir... pyretriiniä

Juuri kun sitä luulee, että käänne parempaan on tapahtunut (hampaaseen ei enää satu, suutulehduksesta ei näy merkkiäkään, etätyöt valmistuvat hienosti ajallaan, aamulla paistaa AURINKO), sitä vapaapäivänsä ratoksi saakin huomata, että ei.

Viimeisen kymmenen tunnin ajan olen siivonnut, raivannut, raahannut, sumuttanut, jonottanut, maksanut, kantanut, pyyhkinyt, sumuttanut, yskinyt ja alkanut tosissani haluta luovuttaa. Huolimatta yli kaksinkertaisesta suositusmyrkytysannoksesta keittiössämme on yhä eläviä riisihäröjä. Roskiin lensi satojen eurojen arvosta kuivaruokaa. Ostin saatanallisella summalla lisää myrkkyä ja umpioita. Silti ne kusipäät juhlii tuolla.

Mä en jaksa.

Syyssonaatti ja mitä näitä nyt on

On ilmoja pidellyt. Lätäköihin on satanut muuallakin kuin pääni sisällä. Kai se on syksy - ja kohta talvi!

Paksut sukkahousut on kaivettu kaapista, neuleet siirretty ylähyllyltä käden ulottuville, koristebataatti siirretty parvekeamppelista keittiöön, synttärit vietetty, graduajatuksia vältelty ja nuhaa niiskuteltu. Lasit ovat täyttyneet Pasilan ratapihan vierellä siinä missä merenkin äärellä. Täti jaksaa vielä heilua - alle kahden tunnin yöunien ja aivan liian monen maustevodkashotin lorottelun jälkeen oli yllättävän kiireisen työpäivän klaaraaminen ihan mahdollista (joskaan ei aivan helppoa saati mielekästä). Olin tosin niin lopussa ja väsynyt, että palveltuani erästäkin asiakasta oli aivan pakko kysyä työkaverilta, oliko toi oikeasti sonnustautunut valtavaan, pistävästi tuijottavaan kettupukuun. (Oli.)

Yleiset surunaiheet ja seinänaapurin aiheuttama krooninen vitutus ovat saaneet viime päivinä väistyä, kun olen saanut akuuttia iloa turvonneesta naamastani. Toissapäivänä leikattiin pois toinenkin puhjenneista viisaudenhampaistani, minkä päälle sain jostain kausiflunssan. Vielä eilen oli leikkaushaava sen verran arka, että illalla aivastaessani se repesi. Kukapa olisi arvannut, että a) niin pienestä haavasta voi tulla niin paljon verta, b) harsotaitoksen painaminen suussa olevaan avohaavaan sattuu oikeasti. Nyt kivun jo asetuttua itse leikkauksen aikana hammaslääkärin suusta kuullut sanat Eikä, mihin se nyt meni... Apua! alkavat jo pikkuisen naurattaa. Herättivät siinä tuolissa maatessa lähinnä kauhua, nimittäin.

Tässä sairastaessa saa kyllä aikaan. Olen paitsi viimein lukenut Oksasen Puhdistuksen ja katsonut tuntikausia mm. Seinfeldiä, myös lähetellyt gradusähköposteja, hakenut joulutöitä, tehnyt (onneksi palkkiollisia) etätöitä ja ostanut jo pari joululahjaakin. Tehokasta, ma sanon.

Vielä on päättämättä tulevien viikkojen menyyt. Kesätöiden palkat on tässä taloudessa imetty nyt kuiviin ja suun on jälleen sovittava säkkiä myöten. Kohta uhmaan terveydentilaani sekä sadetta ja haen kaupasta makaroonilaatikon ainekset. Huomenna uskallan jo ehkä syödä jotain kiinteää. Iso peukku!

Shangri-La

Mjoo. Palasin asiaan maanantaina. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona, torstaina ja perjantaina. Eilenkin soitin, toisena maanantaina. Tänään hätkähdin - joku vastasi. Poliisi vastasi puhelimeen.

"Se on tää resurssipula", sanoi väsynyt ääni luurissani. "Meillä on täällä vaan yksi ihminen vastaamassa ja jos hän ei ehdi, puhelin vaan soi ja soi."

Samanaikaisesti olen yrittänyt saada lääkäriaikaa. Ajanvarausaikaa terveyskeskushoitajalta on arkiaamuisin kaksi tuntia. Useimmiten numero luonnollisestikin tuuttaa varattua, soittokerrasta toiseen. Saatuani hoitajan langan päähän ja kuunneltuani yritystä työntää minua opiskelukaupunkini terveydenhuollon niskoille, onnistuin saamaan jämäajan, jonka tänään käytin. Lääkärikin vielä vastaanotolla varmisti, etten millään siis voi käydä Tampereella hoidossa. Ettäkö haluan hoitoa kotikaupungissani? Jossa asun ja jonne maksan veroni? Siis todellako ihan kaupungissa, jossa minulla on oikeus hoitoon?

Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, ei tiedä. Kyllä ei ketään kiusata, kyllä kaikki pääsee lääkäriin, joku pitää kädestä kun pelottaa. Oikein hyysätään. Sossuun kun kävelee niin saa ajaa Audilla pois. Tai ei nyt Audilla, mutta jollain huokeammalla saksalaisautolla. Ja eipäs syrjäydytä siellä vaan pestään ikkunat!

Joka väittää, että tässä maassa hommat toimii, on harvoin itse kaivannut yhteiskunnan suoraa apua. (Tai ehkä viimeksi 80-luvulla, kun vielä pystyi hyvinvointivaltiosta vakavalla naamalla puhumaan.) Kun ajelee omalla mobiililla autoilijoiden tarpeiden ehdoilla rakennettua asemakaavaa, tuntuvat joukko- ja kevyen liikenteen ongelmat kaukaisilta. Yksityislääkärien palveluita käytellessä ei jonottelu tule tutuksi. Ehkäisevän nuorisotyön pointtia voi olla hankala ymmärtää, kun omat lapset ovat iltaisin harrastuksissa eivätkä nuokkarilla. Molempien vanhempien ollessa vakituisissa palkkatöissä pääsee jääkaappi harvoin tyhjenemään. Kun perii rahaa eikä velkoja, on kaikki mahdollista. Hommat todella hoituvat. Ilman julkista sektoria, tai siltä ainakin tuntuu.

On se vaan harmillista, että kaikenmaailman elätit ruuhkauttavat palvelunsa. Valittavat, kun Kelassa pitää pari lappua täyttää. Vaikka on peruskoulu ja kotona keskuslämmitys. Valittavat!

Ei siinä mitään. Myös omasta perseestäni löytyy kultalusikka. Vähästään aikoinaan säästäneet vanhempani pystyvät nyt auttamaan, jos menee akuutiksi. Kissanruokaan on aina rahaa. On oma sänky, tietokone ja päällä puhtaat vaatteet. Sopeutusmiskykyni ja sattuman ansiosta olen nyt nuorena aikuisena kielitaitoinen ja korkeakoulutettu. Jos joskus tulevaisuudessa saan oman alani töitä, ei kaupassa tarvitse kilohintoja vertailla. Kesäisin on varaa ajella äitini suvun talolle, kävellä perintömetsässä ja ostaa just sitä rieskaa, mitä lystää.

Tätä vain on kovin vaikea muistaa, kun käyttää tunteja elämästään jonottamiseen ja odottamiseen. Saa valtion laitoksilta tylyä ja välinpitämätöntä palvelua, tai ei palvelua ollenkaan. Kun asioiden setvimisen vuoriston juurella tuntuu, että sitä on aivan yksin.

Kun tässä keskuslämmitetyssä vuokra-asunnossani ajattelen ihmisiä, joilla menee heikommin, en jaksa valittaa omasta puolestani. Minä jaksan tapella. Entäs hän, joka rikoksen uhriksi jouduttuaan joutuu soittamaan ilmoitusnumeroon seitsemän päivää? Entäs hän, joka lääkärin painostuksen alla taipuu eikä lopulta saakaan hoitoa?

Peruspalveluiden resurssipulassa ei ole kyse luonnonvoimasta. Tästä on päätetty. Ja minä veikkaan, etteivät nämä päättäjät lihavaa oravaa katsellessaan mieti, että onpa vähän nälkä.

Finger in der Autotür ist echt der schlimmste Schmerz

Päivällä on keinonsa muuttua hyvästä paskaksi. Näin oli eiliselläkin.

Sateisesta kelistä ja pitkittyneestä flunssastani huolimatta oli Helsingin sarjakuvafestivaaleilla hieno tunnelma. Juttelin saksalaispoikien kanssa, ihastelin julisteita ja pääsin näppärästi eroon kukkaron pohjalla lomailleesta rahastani.

Vuosaaressa avoanoppi sai syntymäpäivä&eläkkeellejäämislahjansa sekä syklaaminsa ja me murut rintamme alle. Metron ikkunasta merta katsellessani alkoi aurinko paistaa. Vieressä kaksi vanhaa ranskalaisherraa keskusteli Pohjolan syksystä. "Pian tulee pimeää", huokaisi toinen.

Kotona ei tehnyt muuta mieli kuin maata sohvalla ja sulatella mansikkaista smoothieta. Naapuri päätti toisin. Todistettuani ovisilmästä puolison ulosheittoa ja pahoinpitelyä rappukäytävässä menin väliin. Kun nainen lähti ulos kylmään iltaan pelkissä sandaaleissa ja lannistuneet kyyneleet poskillaan, käänsi mies uhkailunsa minuun.

Mitä minusta ei näy päällepäin ovat ne kaikki kassavuorojeni ja yläkouluissa sijaistamieni tuntien mittaan vastaanottamani vittuilut ja uhkailut. En hätkähdä vähästä, ja jos hätkähdänkin, osaan peittää pelkoni. Sekös näköjään miestä ärsytti. Päästyäni takaisin kotioveni taakse tulivatkin jo jonkun naapurin soittamat poliisit. Tarkkailin yhä tilannetta oveni takaa ja sainkin todella hätkähtää: poliisi vähätteli - silminnäkijöitä tai uhria vielä edes kuulematta - koko asiaa miehelle ja virkkoi, ettei tästä asiasta väkisin iso numeroa tehdä. Kiehuin raivosta. Soitin hätäkeskukseen ja kerroin, että tälle ilmoitetulle tilanteelle on toinenkin todistaja ja että myös minuun voi jatkossa olla yhteydessä. Kerroin myös kuinka koin myös itse tulleeni uhkailluksi ja kuinka pelkään turvallisuuteni puolesta. Päivystäjä lisäsi nimeni papereihin, mutta kehotti palaamaan asiaan maanantaina. Maanantaina!

Jos lauantaina ryöstetään pankista satanen, lähtee paikalle samantien puolen tusinaa partioautoa. Asiaa lähdetään selvittämään heti. Puolisoaan saa näköjään tirvoa turpaan vielä ylimääräiset 24 tuntia, jos ajoittaa rikoksensa viikonloppuun. 48 tuntia, jos aloittaa lauantaina minuuttia yli puolenyön! Siinähän on aikaa uhrillakin hyvin tarkkaan miettiä, kuinka asian viranomaisille ilmaisee. Tai on ilmaisematta.

Inhottaa. Inhottaa tuollaiset ihmiset, inhottaa asua tällaisessa maassa. Inhottaa olla kotona. Inhottaa tietää, että tuolla se tyyppi on, seinän takana. Inhottaa poistua kotoa ja jättää kissa yksin. Inhottaa.

Loppuvuoden olis parasta olla parempi

Tadaa, olen elossa.

Hiljaisuudella on ollut syynsä - olen nimittäin vietellyt (ja vietän yhä) aikaani jännän äärellä. Aikaisemmat suruni ovat olleet järjellisiä, niillä on ollut syynsä ja logiikkansa, mutta tämä murhe on luonteeltaan aivan turha. Se ei kuitenkaan tee tästä yhtään kevyempää kantaa.

Oloa ovat lievittäneet työnteko, karviaismarjahillo ja hurjaa vauhtia putoava paino. Kuusi kiloa kuukaudessa on kohdallani ennennäkemätöntä. Kun mikään ei huvita, ei huvita syödäkään. Tervettähän tämä tällainen ei millään muotoa ole, mutta täytyy todeta, etten todellakaan halua kyseisiä energiamassoja ylleni takaisin. Enkä valita, jos enemmänkin vielä rimpuloidun.

Opettajankoulutus lienee antanut joitain valmiuksia elämään, sillä osaan antaa tälle herran vuodelle sujuvasti arvosanan. Se on viis puol.