Vietin kesälomani viikonloppuna, tai siinä luulossa ainakin olin. Matka kävi kohti synnyinkaupunkiani Savon sydämessä yo-kemuihin, jonka juhlakalun kanssa olen kuulemma joskus mahtunut samaan vesisaaviin. Ja usein kuulemma pitikin mahtua. Juhlat venyivät osaltamme toisen päivän puolelle - häivyimme nuorempina tuttavaperheemme mökille saunomaan ja uimaan, etupenkillä mukava lääkäripariskunta. Iltahämärissä järvelle laskeutui valtava joutsen siivet levällään ja tarkkaili kauempaa neitseellistä uintiani puolityynessä vedessä. Aamulla tunsin heränneeni maanpäälliseen paratiisiin. Kirkas auringonpaiste läikkyi vedenpinnalla, tuuli kävi pihakoivuihin, linnut lirkuttivat. Olen kai asunut tarpeeksi kauan ruuhka-Suomessa, asunnossa, jonka ikkunasta ei näy ainoatakaan puuta. Viimeksi olen osannut kaivata vehreyttä, kun asunnon ja rautatieaseman välille oli viikoksi lykätty lavallinen puuhaketta. En osannut ohittaa katua tulematta paremmalle tuulelle. Siitä paikasta siirryin Pohjois-Suomeen itärajan tuntumaan, entiseen lampolaan ja nykyiseen harvalattiaiseen liiteriin, jalkoihini tuli katiskantuoksuisten kumisaappaiden tuntu, käsiini kovettumat ja korviini oma ääneni, joka äitini sanoin nimesi: Tule pois sieltä takaa, kirveenterä voi irrota.
Tosielämässä tuntuu hankalalta ajatus, että joskus asuisin maalla. Ehkä sitten eläkkeellä, jos sinne asti koskaan pääsen. Tai jos sattuisin saamaan töitä maaseudulta. Missään tapauksessa en tahdo asua maalla ja käydä kaupungissa töissä. Tahdon elämän vailla omaa autoa. Ihannetilanne tulevaisuudessa olisikin sellainen, että asuisin ja työskentelisin kaupungissa, ja omistaisin ehkä mökin, jonne pääsisi joukkoliikenteellä. Ihannetapaus ehkä siksi, ettei se koskaan toteudu. Vaikka tällainen mahdollisuus joskus tulisikin eteen, luultavasti jänistäisin. Omaisuus ahdistaa. Todennäköisesti tulen asumaan ja mökkeilemään loppuelämäni vuokralla, ilman autoa tai muuta suurta, keräämättä ympärilleni muuta krääsää kuin kirjoja, vuodevaatteita ja astioita. Missä hammasharja, siellä koti. Terveisin siis nimimerkki Taas ostin tuikkulyhdyn, selitteinä suomalainen käsityö, kauneus ja miinus viiskyt prossaa.
Vaihtoon lähtenyt ruususuu tulee tällä viikolla takaisin. Luvassa on siis iloista hengailua ja ehkä jonkin sortin kukkaroystävälliset pippalotkin. Kävi nimittäin niin, että kesäkuuksi luvattu työ peruuntuikin. Ylistäkää Juha Mietoa, saakeli! Rahaa on siis seuraavan kerran luvassa heinäkuun puolivälissä. Siihen saakka vallitkoon itku ja vyönkiristys, vierailuoikeus vanhempien jääkaapilla sekä puisto-olustelu. Jääkööt tähänkin saakka harvinaislaatuiset tuore-ciapatat ja kalliit kasvikset. Mikäli kattolamppu palaa loppuun, täytyy vain nauttia pitkien kesäiltojen luonnonvalosta, kynttilää kun näet siihen tuikkulyhtyyn ei ole valmiiksi hankittuna.
Heinäkuussa alkavasta kesäduunista tullee hauska - tunnen jo ennalta osan työkavereista. Yllätys tosin oli se, että viime kesänä kanssani Hämeenlinnassa ollut nainen on nyt tuollakin! Tosin harjoittelijana, mutta silti. Pienet on museopiirit. Viikko sitten selvitin perehdytyksen ja illalla huojuin näyttelynavajaisten jälkeen, vatsa täynnä uskomattoman hyvää ruokaa, kämpille toisella kädellä viimeistä valkkarilasillista kumoten ja toisella pyörää taluttaen. Viikko jatkui lupsakalla yöinventaariolla Vallilassa - palkan on hyvä juosta, kun seisoo kädet kuudetta tuntia kylmäaltaassa eikä mielentila ole ollenkaan Novan soittaman Uno, Dos, Tres -biisin mukainen. Tosin tehdessäni sähköistä kirjoihinvientiä viereeni tosin sattui väsyneen oloinen vakkari, joka kertoi hakeneensä lääkikseen, olevansa parhaillaan seitsemättätoista tuntia töissä ja aamuvuoronsa alkavan kolmen tunnin kuluttua. Toivotin kovasti onnea pääsykokeiden tulosten odotteluun sekä reissuun, jolle tyyppi alahyllyn tuntumasta nousi - kysymään pomolta, josko saisi lähteä hetkeksi kotiin.
Alan aamu aamulta yhä enemmän rakastua lainapaahtimeeni. Voisin toimia samoin kuin se onnellinen nainen, joka omassa maailmassaan meni naimisiin Berliinin muurin kanssa. Paahdin olisi kumppanina mitä oivallisin - halutessani kuuma asteikolla yhdestä viiteen ja erittäin vähään tyytyvä. Senkun vähän murunkeräintä pyyhkäisee.
2. kesäkuuta 2008
26. toukokuuta 2008
Mars-musiikki
Kaikenlaista. Tänään on sitten Marsiinkin laskeuduttu. Mä olen vain katsonut Officea ja kuunnellut Juana Molinaa jalat melko tiukasti Maassa ja ollut ihan onnellinen.
Olen myös syvenevällä epätoivon ja hällävälii -meiningin vaihtelulla hakenut töitä kesäkuuksi - sähköpostin osoitekenttä antaa jo rutiinilla otsakkeen "työhakemus", kun sormi harhautuu painamaan t-kirjainta. Tänään sitten, juuri kun olin aamun mittaan parinkin työpaikan perään soitellut ja hakemuksia lähetellyt, kilautetaan vuokrafirmasta, että nyt olis tällainen sanelunpurkuduuni Pasilassa koko kuukaudeksi. Kaikki järjestyy, mään. Kerkesin jo hakea opintotukeakin, mutta sen voi sitten myöhemmin palauttaa. Tänään iltapäivällä menen, minnes muuallekaan kuin heinäkuussa alkavan oman alan kesätyön perehdytykseen. Sen jälkeen painun flirttaamaan kuvataidekasvattajien kanssa näyttelynavajaisiin toiselle puolelle kaupunkia. Mukavaa vaihtelua elämääni, johon on viime aikoina kuulunut lähinnä sisällä möllöttämistä ja Foucaultin lukemista hissan kirjatenttiin, silloin kun olen onnistunut työntämään Officen kaudet jonnekin piiloon. Seuraavaan tenttiin onkin mahtavat kaksi viikkoa, nyt on se pieni väliaika, jolloin saa ajatella muutakin kuin 1600-luvun itäsuomalaisten oikeudenkäyntien yksityiskohtia.
Ensi syksynä remontoin opiskelujani parempaan suuntaan, tai ainakin yritän. Syksyllä menen proseminaariin, käyn enemmän töissä, yritän parhaani mukaan saada aineopinnot kasaan ja mikä akuuteinta, aloitan kieliopinnot. Kun kerroin tästä kahvikupin ääressä keski-ikäiselle idolilleni, sain kuulla miten valmistuminen on tässä maailmassa yliarvostettua ja ettei millään ole kiire. Oikein. Tuskin olisin tällaiseen puuskaan päätynytkään, jollei Taikista olisi odotetusti kolahtanut se hylkykirje. Ensi vuonna sinne hakiessani haluan olla opinnoissani jo pidemmällä. En osaa luovuttaa, enkä tämän suhteen edes halua. Meikä on super ja pääsee mihin vaan, kun vaan muistaa vetää vatsan sisään. Right?
Etsin edelleen asuntoa ja työtä syksyksi. Elämän pohja-ainekset ovat siis hyvin kasassa! Kuitenkin olo on enemmän kevyt kuin ahdistunut. Etsin, mutten stressaa - ei ne asunnonvuokraajat ja työnantajat mun verenpainetta aisti. Painan töitä ja työhakemusten lähetä-nappia kesän, lueskelen tentteihin ja koetan nähdä aurinkoakin vähän. Rapakunto ja rehottavat kulmakarvat saavat olla haittaamatta.
Elämänlaatu kohosi muuten sataviisitoista prosenttia, kun sain lainaan äitini leivänpaahtimen. Aamupalalla tuntuu kuin olisi ihan täydellinen rivariosakkeen omistava veronmaksaja, kun paahdin kolahtaa ja pöydällä kahisee kaihdinvalon raidoittama Rauhan puolesta.
Olen myös syvenevällä epätoivon ja hällävälii -meiningin vaihtelulla hakenut töitä kesäkuuksi - sähköpostin osoitekenttä antaa jo rutiinilla otsakkeen "työhakemus", kun sormi harhautuu painamaan t-kirjainta. Tänään sitten, juuri kun olin aamun mittaan parinkin työpaikan perään soitellut ja hakemuksia lähetellyt, kilautetaan vuokrafirmasta, että nyt olis tällainen sanelunpurkuduuni Pasilassa koko kuukaudeksi. Kaikki järjestyy, mään. Kerkesin jo hakea opintotukeakin, mutta sen voi sitten myöhemmin palauttaa. Tänään iltapäivällä menen, minnes muuallekaan kuin heinäkuussa alkavan oman alan kesätyön perehdytykseen. Sen jälkeen painun flirttaamaan kuvataidekasvattajien kanssa näyttelynavajaisiin toiselle puolelle kaupunkia. Mukavaa vaihtelua elämääni, johon on viime aikoina kuulunut lähinnä sisällä möllöttämistä ja Foucaultin lukemista hissan kirjatenttiin, silloin kun olen onnistunut työntämään Officen kaudet jonnekin piiloon. Seuraavaan tenttiin onkin mahtavat kaksi viikkoa, nyt on se pieni väliaika, jolloin saa ajatella muutakin kuin 1600-luvun itäsuomalaisten oikeudenkäyntien yksityiskohtia.
Ensi syksynä remontoin opiskelujani parempaan suuntaan, tai ainakin yritän. Syksyllä menen proseminaariin, käyn enemmän töissä, yritän parhaani mukaan saada aineopinnot kasaan ja mikä akuuteinta, aloitan kieliopinnot. Kun kerroin tästä kahvikupin ääressä keski-ikäiselle idolilleni, sain kuulla miten valmistuminen on tässä maailmassa yliarvostettua ja ettei millään ole kiire. Oikein. Tuskin olisin tällaiseen puuskaan päätynytkään, jollei Taikista olisi odotetusti kolahtanut se hylkykirje. Ensi vuonna sinne hakiessani haluan olla opinnoissani jo pidemmällä. En osaa luovuttaa, enkä tämän suhteen edes halua. Meikä on super ja pääsee mihin vaan, kun vaan muistaa vetää vatsan sisään. Right?
Etsin edelleen asuntoa ja työtä syksyksi. Elämän pohja-ainekset ovat siis hyvin kasassa! Kuitenkin olo on enemmän kevyt kuin ahdistunut. Etsin, mutten stressaa - ei ne asunnonvuokraajat ja työnantajat mun verenpainetta aisti. Painan töitä ja työhakemusten lähetä-nappia kesän, lueskelen tentteihin ja koetan nähdä aurinkoakin vähän. Rapakunto ja rehottavat kulmakarvat saavat olla haittaamatta.
Elämänlaatu kohosi muuten sataviisitoista prosenttia, kun sain lainaan äitini leivänpaahtimen. Aamupalalla tuntuu kuin olisi ihan täydellinen rivariosakkeen omistava veronmaksaja, kun paahdin kolahtaa ja pöydällä kahisee kaihdinvalon raidoittama Rauhan puolesta.
13. toukokuuta 2008
Kaiken hyvän puolella, Aarno Laitista vastaan
Täydellistä. Olen vältellyt torstaina pidettäviin, kahteen samanaikaiseen filosofiantenttiin lukemista siinä määrin, että täytin ja palautin jopa veroilmoituksen mieluummin kuin tartuin tenttikirjoihin. Mutkia aavistuksen mutkistelemalla ja verovähennyskelpoisuuden määritelmää venyttämällä sain matkakulukorvaussumman piirun verran yli vuosittaisen omavastuurajan. Tällaiseen jumppaan olisin tuskin ryhtynyt, ellei veroilmoituskuoresta olisi silloin pari viikkoa sitten paljastunut mittava mätkykirje. Ei näköjään auta, vaikka veroprosenttia kuinka hilaa tarkoituksella ylöspäin, sontaa sataa niskaan joka tapauksessa. Yritäpä sitten hyvillä mielin tehdä paskaa duunia paskalla palkalla - ja paljon. Tätä ei saa nyt käsittää väärin, maksan veroja mielelläni, vaikka eipä juuri edes ole mistä ottaa. Toisilla menee kuitenkin aina huonommin kuin mulla, se on vissi. Tietysti mun tuurilla käy niin, että juuri kun itse laskeudun ylikoulutettuna akateemikkona kortistoon, on veropohjaa muutettu ja tukiverkkoja karsittu juuri sen verran, etten itse pääse huolenpidosta nauttimaan. Täytyy vain toivoa parasta (perustulo) ja pelätä pahinta (sinimultaa kynsien alla seuraavatkin vuosikymmenet), ei kai tässä muu auta. Paitsi että suunnitelmissa on kyllä valmistumisen jälkeen vakuuttaa koko työmaailma siitä, että humanisteissa on maailman tulevaisuus. Nöyristelty on jo tarpeeksi.
Tosin tämän humanistin pitäisi parhaillaan olla lukemassa kuutta tenttikirjaa, siivoamassa, tiskaamassa ja palauttamassa (muita ja luettuja) kirjoja kirjastoon. Viime päivät ovat muutenkin kuluneet Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan kausien katsomiseen, Uudenmaan mankeloimiseen junalla (hyvät bileet Suvilahden tehdasalueella viime viikolla, uudet tulossa taas perjantaina!), lääkärissä käyntiin ("Joo, ens syksystä lähtien tän polin helsinkiläiset potilaat käy Peijaksen sairaalassa Vantaalla ja espoolaiset potilaat siirtyy tänne Helsinkiin" - que?), tilin saldon epätoivoiseen katseluun (ehkä summa suurenee kun sitä tarpeeks tuijottaa - tai ainakin lakkaa pienenemästä) sekä synttärilahjojen miettimiseen kolmelle eri henkilölle. Äitienpäivä oli kaunis, annoin äidille Munakoisojen kiukku -kirjan ja kukan, jonka nimeä en tiedä. Jääkaapissa on vieläkin säästelty palanen taivaallista parsapiirakkaa, jonka ajattelin nauttia illalla Fitzin ja Fizzin kera. Vaikkapa palkkioksi ahkerasta päivästä, sano.
Viime päivinä jonkinasteista kyrsiintymistä ovat aiheuttaneet paitsi ulosmenemistä vaativat, lämpimät päivät, myös se, että menetin yhden ylisiistin vuokrakämpän vastavalmistuneelle tradenominplantulle. Terkkuja vaan sullekin, toivottavasti nautit. Olen tässä mietiskellyt, miten siistiä olisikaan olla noin nelikymppinen, tasapainoinen ja ryhdikäs nainen, joka tietää mitä tahtoo ja joka myös tekee ja toteuttaa. Siistiä olis myös, että olis asunto ja työpaikka syksyksi sekä sitä hyvää ryhtiä. Olen nukkunut tässä vuoden sohvalla, tehnyt pätkätöitä, opiskellut lähinnä sivuainetta ja viettänyt suhteellisen epäterveellistä ja epäsäännöllistä elämää. Joskus sitä kaipaisi vaikkapa sitä, että olisi varmuutta toimeentulosta, varaa käydä joogassa tai hankkia lemmikki ja ennen kaikkea auktoriteettia sisään- ja ulospäin. Olen kyllä tehnyt selväksi joka työpaikalla, että mua ei kohdella miten huvittaa vain siksi, että olen nuori ja naispuolinen, mutta sekin olisi suunnattoman paljon helpompaa, jos mussa olis edes hiukkasen Lenita Airiston näköä. Kuten vanhemmassa merkinnässänikin on tullut ilmi, tämän ikäistä harvemmin esimerkiksi kohdellaan asiaankuuluvan kunnioittavasti muuten kuin puhelimessa.
Keksin muuten hyvän synttärilahjan itselleni. Silmät hörölle: tyytyväiseksi minut tekisi lappunen, jossa Aarno Laitinen myöntäisi määrittelevänsä minut omaehtoisesti lempivihollistensa joukkoon - feministiksi ja viherstalinistiksi. Eikun rustaamaan! Vaihtoehtoisesti voi sitten seuraavien synttärieni yhteydessä tehdä lahjoituksen tililleni. Mielellään kolminumeroinen summa, ja viestikenttään teksti Osta itelles jotain nättiä.
Tosin tämän humanistin pitäisi parhaillaan olla lukemassa kuutta tenttikirjaa, siivoamassa, tiskaamassa ja palauttamassa (muita ja luettuja) kirjoja kirjastoon. Viime päivät ovat muutenkin kuluneet Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan kausien katsomiseen, Uudenmaan mankeloimiseen junalla (hyvät bileet Suvilahden tehdasalueella viime viikolla, uudet tulossa taas perjantaina!), lääkärissä käyntiin ("Joo, ens syksystä lähtien tän polin helsinkiläiset potilaat käy Peijaksen sairaalassa Vantaalla ja espoolaiset potilaat siirtyy tänne Helsinkiin" - que?), tilin saldon epätoivoiseen katseluun (ehkä summa suurenee kun sitä tarpeeks tuijottaa - tai ainakin lakkaa pienenemästä) sekä synttärilahjojen miettimiseen kolmelle eri henkilölle. Äitienpäivä oli kaunis, annoin äidille Munakoisojen kiukku -kirjan ja kukan, jonka nimeä en tiedä. Jääkaapissa on vieläkin säästelty palanen taivaallista parsapiirakkaa, jonka ajattelin nauttia illalla Fitzin ja Fizzin kera. Vaikkapa palkkioksi ahkerasta päivästä, sano.
Viime päivinä jonkinasteista kyrsiintymistä ovat aiheuttaneet paitsi ulosmenemistä vaativat, lämpimät päivät, myös se, että menetin yhden ylisiistin vuokrakämpän vastavalmistuneelle tradenominplantulle. Terkkuja vaan sullekin, toivottavasti nautit. Olen tässä mietiskellyt, miten siistiä olisikaan olla noin nelikymppinen, tasapainoinen ja ryhdikäs nainen, joka tietää mitä tahtoo ja joka myös tekee ja toteuttaa. Siistiä olis myös, että olis asunto ja työpaikka syksyksi sekä sitä hyvää ryhtiä. Olen nukkunut tässä vuoden sohvalla, tehnyt pätkätöitä, opiskellut lähinnä sivuainetta ja viettänyt suhteellisen epäterveellistä ja epäsäännöllistä elämää. Joskus sitä kaipaisi vaikkapa sitä, että olisi varmuutta toimeentulosta, varaa käydä joogassa tai hankkia lemmikki ja ennen kaikkea auktoriteettia sisään- ja ulospäin. Olen kyllä tehnyt selväksi joka työpaikalla, että mua ei kohdella miten huvittaa vain siksi, että olen nuori ja naispuolinen, mutta sekin olisi suunnattoman paljon helpompaa, jos mussa olis edes hiukkasen Lenita Airiston näköä. Kuten vanhemmassa merkinnässänikin on tullut ilmi, tämän ikäistä harvemmin esimerkiksi kohdellaan asiaankuuluvan kunnioittavasti muuten kuin puhelimessa.
Keksin muuten hyvän synttärilahjan itselleni. Silmät hörölle: tyytyväiseksi minut tekisi lappunen, jossa Aarno Laitinen myöntäisi määrittelevänsä minut omaehtoisesti lempivihollistensa joukkoon - feministiksi ja viherstalinistiksi. Eikun rustaamaan! Vaihtoehtoisesti voi sitten seuraavien synttärieni yhteydessä tehdä lahjoituksen tililleni. Mielellään kolminumeroinen summa, ja viestikenttään teksti Osta itelles jotain nättiä.
2. toukokuuta 2008
Heikoin jaloin kotiin
Vappu. Täpötäysi Alko, kassajonon viimehetkenpaniikki eli jospa vielä sittenkin yksi pullo lisää, tai sitten ei. Toisten laukuista kaivettua skumppaa lämpimällä puulaiturilla Pitkänsillan vieressä, mansikoita, vastarannalla Nieminen&Litmanen, tytöt aurinkolaseissaan ja pojat henkseleissään siirtyivät polaroid-kuviin. Keskustassa sekava mielenosoitus, sinisiä savupommeja, hartiasta jo tarttunut mellakkavarusteinen poliisi, jolla oli harjoiteltu käskevä ääni ja kireät, hätäiset silmät. Asfalttiin rikkoutuvaa lasia, huoli väkimäärään kadotetuista ystävistä, Mannerheimintien varren rakennusten seinistä kimpoilevaa uhmakasta musiikkia. Hajahuutoja kun vierestä viedään.
Enpä pitkään aikaan ole juhlinut katkennut filmi perässä lärpättäen. Heräsin kaikeksi onneksi kuolemanhajuisten kenkien kanssa ihan omasta kämpästä, suuhun oli kissa kakannut mutta muuten henki hyvin pihisi. Vappupäivän katselin kuinka pyykki kuivui, televisiosta tuli pölynimurin historiasta kertova tanskalaisdokumentti ja jumittaa sai kaikessa rauhassa, kuunnellen seinänaapurien vapunpäivän brunssia. Myöhemmin tulin koomaamaan Hyvinkäälle, odottamaan uutisia sairaalasta ja silittämään juhlamekkoa maanantain näyttelynavajaisiin.
Nyt tämä kiltti tyttö kuuntelee UB:ta, pitäisi tenttiin lukea mutta minkäs teet näin kauniilla säällä. Olispa pian kesä. Mieli tekee uimaan ja nauttimaan mehujäätä, johon tuulenpuuska on sekoittanut hyppysen rantahiekkaa.
Enpä pitkään aikaan ole juhlinut katkennut filmi perässä lärpättäen. Heräsin kaikeksi onneksi kuolemanhajuisten kenkien kanssa ihan omasta kämpästä, suuhun oli kissa kakannut mutta muuten henki hyvin pihisi. Vappupäivän katselin kuinka pyykki kuivui, televisiosta tuli pölynimurin historiasta kertova tanskalaisdokumentti ja jumittaa sai kaikessa rauhassa, kuunnellen seinänaapurien vapunpäivän brunssia. Myöhemmin tulin koomaamaan Hyvinkäälle, odottamaan uutisia sairaalasta ja silittämään juhlamekkoa maanantain näyttelynavajaisiin.
Nyt tämä kiltti tyttö kuuntelee UB:ta, pitäisi tenttiin lukea mutta minkäs teet näin kauniilla säällä. Olispa pian kesä. Mieli tekee uimaan ja nauttimaan mehujäätä, johon tuulenpuuska on sekoittanut hyppysen rantahiekkaa.
27. huhtikuuta 2008
duunarit, opiskelijat, mustalaiset/sekä kaikki muutkin täydelliset suomalaiset
Takana on mukiinmennyt historian kirjatentti, aurinkoinen iltapäivä Telakan terassilla ja tulollaan synttäripippalot - ostin lahjan sunnuntaityyliin huoltoasemalta. Ilmoittauduin viiteen tenttiin. Illalla häivyn Helsinkiin, käyn aamuratikoilla Meilahdessa ja yöbusseilla sivuverokorttiduunissa. Vappu olisi tarkoitus viettää Mantan lakituksen jälkihummuissa, rahaa ei oo skumppaan mut eipä ole monella muullakaan.
Elämä suussa, kansamme käsissä,
Helsingis ennen näännytty nälissää
nyt sale plus etelänmatka muodis,
ammattiyhdistysliike kuopis - ei
koko paasi painol päälle astuu, kakkosnelosesta veistämäs lastuu
en tahdo päätyy rivitalon päätyyn,
satelliittiantennit saa paikallensa jäätyy
yli kattojen, vinteis kellot soi, neljä kakskytä taivaan purppuroi
tuli päässäni, hyttynen inisee, yleissävy hermokaasuun siniseen
ei kovaks keitetty räppärin kuvetta,
bamlaa slangii, rososinta puhetta
poroiks palaa Härmässä talot, tuhkan alla atteen siemenet jalot
ja tehdasalueen lapset varttuvat,
yksitellen taas taistoon tarttuvat
Elämä suussa, kansamme käsissä,
Helsingis ennen näännytty nälissää
nyt sale plus etelänmatka muodis,
ammattiyhdistysliike kuopis - ei
koko paasi painol päälle astuu, kakkosnelosesta veistämäs lastuu
en tahdo päätyy rivitalon päätyyn,
satelliittiantennit saa paikallensa jäätyy
yli kattojen, vinteis kellot soi, neljä kakskytä taivaan purppuroi
tuli päässäni, hyttynen inisee, yleissävy hermokaasuun siniseen
ei kovaks keitetty räppärin kuvetta,
bamlaa slangii, rososinta puhetta
poroiks palaa Härmässä talot, tuhkan alla atteen siemenet jalot
ja tehdasalueen lapset varttuvat,
yksitellen taas taistoon tarttuvat
19. huhtikuuta 2008
Linssikeiton jälkeinen hurvittelu
Täyteläinen päivä!
Aamulla pikaisen kahvinryystön ja korvakorujen paikalleen napsautuksen jälkeen ostin pilvettömän taivaan alla tampereenmatkaan oikeuttavan junalipun, nostin rahaa ja laskeuduin fiilikseen, jonka shoppailun sisäpiiriläiset tuntevat kuvailusta saan toteuttaa mielihalujani, tänään en ajattele paljonko mikäkin maksaa vaan olen onnellinen uuden materiani kanssa. Monalisamainen hymynkareinen hehku taisi houkuttaa sitä kaukojunassa viereeni istunutta Loimaalle matkaavaa sähköasentajaa, joka otti asiakseen iskeä tenttiinlukevaa naista ikkunapaikalta. Sorge.
Perillä suuntasin kolmen kirjakaupan kautta kaarrellen kohti yo-taloa, jossa kieriskelin pienkustannesarjakuvissa ja kuuntelin puolella korvalla piirtäjien haastatteluita. Olen sen verran festariääliö, että mukaan lähti enemmän krääsää kuin itse sarjakuvia. Toisaalta, mitäpä sitä tuplakappaleita ostamaankaan. Puhelimen akku huuteli viimeisiään, ja ajattelin, että yliopistolla voisin keretä saamaan siihen vähän puhtia. Kaikkien rakennusten ovet toki menivät lauantain kunniaksi kiinni viisi minuuttia paikalle saapumiseni jälkeen, muttei sekään haitannut, sillä joku oli rikkonut alakuppilasta maailman yleisimmän puhelinmerkin yleisimmän laturityypin johdon. Terkkuja sullekin, idiootti. Huonotuulisuuteni karisi nautittavassa Gopalissa, jossa latasin lautaselleni vaa'an mukaan melkein kilon vegaanista lounasruokaa. (Olenkin joskus miettinyt, että pitäisi joskus punnita, paljonko sitä tulee päivässä syötyä. Suomalainen puolen kilon päivittäinen kasvinsyöntisuositus tullee omalla kohdallani täyteen enemmän kuin hyvin. Kaakaopapuhan on kasvis! Ja mallas...) Ravintolasta kierähtelin Tammelan torin ylitse Kullervonkadun Alkon kautta Koskipuiston valkealle penkille. Aurinko lämmitti mustaa takkia, koski ja olut kohisivat ja sihisivät eikä mihinkään ollut kiire. Kaupunki oli kaunis ja seesteinen ja myöhemmin sivukadun tunnelmakahvilassa minua odotti mainio istuskeluseura. Paluujunassa torkuin kylmenevää ikkunalasia vasten, vieressä istui kaksi kosteaa teekkaria. Miun täytyy nähdä maailman värit, miun täytyy - - siks mie meen koralliriutoille, uskoks sie kaveri, joka vuosi - - -
Nyt jalkoja pakottaa enkä vieläkään voittanut lotossa. Hyvinkää on hiljainen ja pimeä, ja minä vietän lauantai-iltaa Patsy Stonen seurassa punajuuripurkki toisessa ja kaukosäädin toisessa kädessä. Lompakko lepää raukeantyhjänä sohvalla rypistetyn lottokupongin vieressä. Mutta onpahan sikahieno tyynyliina, jonka teki mun idoli.
Aamulla pikaisen kahvinryystön ja korvakorujen paikalleen napsautuksen jälkeen ostin pilvettömän taivaan alla tampereenmatkaan oikeuttavan junalipun, nostin rahaa ja laskeuduin fiilikseen, jonka shoppailun sisäpiiriläiset tuntevat kuvailusta saan toteuttaa mielihalujani, tänään en ajattele paljonko mikäkin maksaa vaan olen onnellinen uuden materiani kanssa. Monalisamainen hymynkareinen hehku taisi houkuttaa sitä kaukojunassa viereeni istunutta Loimaalle matkaavaa sähköasentajaa, joka otti asiakseen iskeä tenttiinlukevaa naista ikkunapaikalta. Sorge.
Perillä suuntasin kolmen kirjakaupan kautta kaarrellen kohti yo-taloa, jossa kieriskelin pienkustannesarjakuvissa ja kuuntelin puolella korvalla piirtäjien haastatteluita. Olen sen verran festariääliö, että mukaan lähti enemmän krääsää kuin itse sarjakuvia. Toisaalta, mitäpä sitä tuplakappaleita ostamaankaan. Puhelimen akku huuteli viimeisiään, ja ajattelin, että yliopistolla voisin keretä saamaan siihen vähän puhtia. Kaikkien rakennusten ovet toki menivät lauantain kunniaksi kiinni viisi minuuttia paikalle saapumiseni jälkeen, muttei sekään haitannut, sillä joku oli rikkonut alakuppilasta maailman yleisimmän puhelinmerkin yleisimmän laturityypin johdon. Terkkuja sullekin, idiootti. Huonotuulisuuteni karisi nautittavassa Gopalissa, jossa latasin lautaselleni vaa'an mukaan melkein kilon vegaanista lounasruokaa. (Olenkin joskus miettinyt, että pitäisi joskus punnita, paljonko sitä tulee päivässä syötyä. Suomalainen puolen kilon päivittäinen kasvinsyöntisuositus tullee omalla kohdallani täyteen enemmän kuin hyvin. Kaakaopapuhan on kasvis! Ja mallas...) Ravintolasta kierähtelin Tammelan torin ylitse Kullervonkadun Alkon kautta Koskipuiston valkealle penkille. Aurinko lämmitti mustaa takkia, koski ja olut kohisivat ja sihisivät eikä mihinkään ollut kiire. Kaupunki oli kaunis ja seesteinen ja myöhemmin sivukadun tunnelmakahvilassa minua odotti mainio istuskeluseura. Paluujunassa torkuin kylmenevää ikkunalasia vasten, vieressä istui kaksi kosteaa teekkaria. Miun täytyy nähdä maailman värit, miun täytyy - - siks mie meen koralliriutoille, uskoks sie kaveri, joka vuosi - - -
Nyt jalkoja pakottaa enkä vieläkään voittanut lotossa. Hyvinkää on hiljainen ja pimeä, ja minä vietän lauantai-iltaa Patsy Stonen seurassa punajuuripurkki toisessa ja kaukosäädin toisessa kädessä. Lompakko lepää raukeantyhjänä sohvalla rypistetyn lottokupongin vieressä. Mutta onpahan sikahieno tyynyliina, jonka teki mun idoli.
15. huhtikuuta 2008
Sulake palaa
Koko kevään jatkunut vaiheilija-fiilis siirtyi kolmanteen potenssiin, kun tajusin mitä tehdä näillä näkymin vapaalla kesäkuulla. Reilata.
Nyt olisi se mahdollisuus häipyä, varsinkin kun korttiuudistus teki lähtemisen ja matkaamisen vähän joustavammaksi. Kuukautta en tien päällä kenties viihtyisi, mutta 22 päivää tai vähemmän kyllä. Päätin, että mikäli reissurahaa on tilillä tarpeeksi silloin, kun kortti pitää maksaa, mua ei pidättele mikään. Yksin kun reissaa, on mukana Euroopan kadehdittavin matkaseura.
No tohon mä en nyt usko itsekään. Mut raivatkaapa nyt kaverit kesäkuuta tyhjemmälle, mun kanssa olis siistiä matkustaa! Tai ainakin mulla olis kivaa!
Jatkuva Hyvinkäällä hengailu ei tee mulle hyvää. Eilenkin, huolimatta kovasta puuskittaisesta tuulesta ja omasta pipottomuudestani, oli aivan pakko pukea lenkkivaatteet niskaan ja lähteä hevosia katsomaan. Siellähän niitä oli moottoritien varressa, turvat löysinä ja jalat polvia myöten mudassa. Metalliaidan kylkeen oli ilmestynyt kyltti "Eläinten taputtelu kielletty - voit aiheuttaa vaaratilanteen tulemalla aidan viereen." Sellaisen kyltin olisi suonut olevan myös siihen aitaan naulattuna, jonka vierellä menetin kahdeksanvuotiaana palan sormistani söpönvalkoiselle ponitammalle - tai sitten olisin vain voinut tulkita luimussa olevat korvat merkiksi tulevasta. My Little Ponyn lelusarjan eläinten korvia ei edes tosin saa luimuasentoon. Loppulenkillä toivotin kevättä tervetulleeksi hidastamalla kankaisella metsäpätkällä, jotta voisin katsella harmaanruskean heinän alta puskevia leskenlehtiä ja lauleskelin hiljaa mäntyjen keskellä, en koskenut tenttikirjaan koko päivänä.
Nyt on kyllä pakko. Yhyy. Aavistus kahvia nassuun, ainakin viiskyt sivua muistiinpantuna iltaan mennessä ja sitten hyvillä mielin sipulipinaattipiirakkaa naamaa kohti.
Sirkka-Liisa Anttila go-go! Tämän maatalontyttären mukaan ruoan hinnan voi odottaa yhä nousevan myös Suomessa, sillä ruoasta vallitsee niukkuus. Tällainen steitmentti tuntuu väkisinkin hassulta asunnossa, jossa dyykattua on paitsi kirjahylly, kahvinkeitin, viritin-vahvistin, levysoitin, yöpöytä, levyhylly, mikroaaltouuni ja pyykkiteline, myös kaksi kiloa leipää, soijajogurttia viikoksi, paremman puoliskon leikkeleet, puoli kiloa tomaatteja, majoneesi, punajuuripurkki, sinappi, muutaman päivän kurkut ja jopa olutpullo jääkaapin nurkassa. Rouva maa- ja metsätalousministeri ei ole tainnut juuri kauppojen takapihoilla hiiviskellä, saati sitten edes selailla kirjallisuutta, josta selviäisi pallonlaajuisen nälännäkemisen todellinen syy. Omaksi onneksi suomalainen hinnanousu koskee suurelta osin tuotteita, joita en käytä ja jotka eivät kenenkään muunkaan kohdalla ole elämisen kannalta välttämättömiä. Leivän hinta tosin surettaa, vaikka viimeksi olen sitäkin joutunut ihan rahan kanssa ostamaan joskus kuukausi sitten, kiitos lähikauppojen anteliaiden bioroskisten.
Tästäpä tulikin mieleeni, kuinka Sauli-niminen eduskunnan puhemiehen nimikkosika pantiin kuulemma pari päivää sitten poikki ja pinoon. Tästä jössikästä saatiin lihaa 66 kilon verran. Ohraa tämä ylisuureksi kasvamaan päässyt, ystävällinen makkarantuottaja popsi elämänsä aikana, laskujeni mukaan, noin tuhat kiloa. Ja järkeä oli? (Normaalisti siat teurastetaan jo noin viiden kuukauden iässä, mutta energiantuhlauksen yhtälö taisi tulla selväksi.)
Tämän kertoi luonnollisesti Valtion Rautateiden sähköasentajien taukohuoneesta työpäivän päätteeksi kotiintuotu Ilta-Sanomat. Tähänpä muuten kiteytyy kiinnostuksen aste, jolla olen viime aikoina politiikkaa (hö,hö!) seurannut.
Ja sitten vinkki heille, jotka tuskailevat uhkaavan alipainonsa kanssa: jumalaiset pasteijat. Kaupan pakastealtaasta sopii hakea lehtitaikinalevyjä, pistää ne puoliksi, kaulia vähän suuremmiksi ja taittaa kolmionmuotoon. Väliin menee mukavasti pannulla paistettu satsi pakastepinaattia (150g), pari sipulia, rankasti valkosipulia (ainakin 7-8 kynttä), puolikas paprika, muutama kourallinen tuoreita ja pilkottuja herkkusieniä, suolaa ja pippuria. Pasteijat laitetaan 225-asteiseen uuniin noin vartiksi, ja reidenkasvatus voi alkaa! Muista, ettei koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
Joopa. Jospa sitten sivunkääntö ja otsikko Women and the Biological Reproduction of the Nation, huokaus ja ajatukset salaa kohti viikonlopun sarjisfestareita.
Nyt olisi se mahdollisuus häipyä, varsinkin kun korttiuudistus teki lähtemisen ja matkaamisen vähän joustavammaksi. Kuukautta en tien päällä kenties viihtyisi, mutta 22 päivää tai vähemmän kyllä. Päätin, että mikäli reissurahaa on tilillä tarpeeksi silloin, kun kortti pitää maksaa, mua ei pidättele mikään. Yksin kun reissaa, on mukana Euroopan kadehdittavin matkaseura.
No tohon mä en nyt usko itsekään. Mut raivatkaapa nyt kaverit kesäkuuta tyhjemmälle, mun kanssa olis siistiä matkustaa! Tai ainakin mulla olis kivaa!
Jatkuva Hyvinkäällä hengailu ei tee mulle hyvää. Eilenkin, huolimatta kovasta puuskittaisesta tuulesta ja omasta pipottomuudestani, oli aivan pakko pukea lenkkivaatteet niskaan ja lähteä hevosia katsomaan. Siellähän niitä oli moottoritien varressa, turvat löysinä ja jalat polvia myöten mudassa. Metalliaidan kylkeen oli ilmestynyt kyltti "Eläinten taputtelu kielletty - voit aiheuttaa vaaratilanteen tulemalla aidan viereen." Sellaisen kyltin olisi suonut olevan myös siihen aitaan naulattuna, jonka vierellä menetin kahdeksanvuotiaana palan sormistani söpönvalkoiselle ponitammalle - tai sitten olisin vain voinut tulkita luimussa olevat korvat merkiksi tulevasta. My Little Ponyn lelusarjan eläinten korvia ei edes tosin saa luimuasentoon. Loppulenkillä toivotin kevättä tervetulleeksi hidastamalla kankaisella metsäpätkällä, jotta voisin katsella harmaanruskean heinän alta puskevia leskenlehtiä ja lauleskelin hiljaa mäntyjen keskellä, en koskenut tenttikirjaan koko päivänä.
Nyt on kyllä pakko. Yhyy. Aavistus kahvia nassuun, ainakin viiskyt sivua muistiinpantuna iltaan mennessä ja sitten hyvillä mielin sipulipinaattipiirakkaa naamaa kohti.
Sirkka-Liisa Anttila go-go! Tämän maatalontyttären mukaan ruoan hinnan voi odottaa yhä nousevan myös Suomessa, sillä ruoasta vallitsee niukkuus. Tällainen steitmentti tuntuu väkisinkin hassulta asunnossa, jossa dyykattua on paitsi kirjahylly, kahvinkeitin, viritin-vahvistin, levysoitin, yöpöytä, levyhylly, mikroaaltouuni ja pyykkiteline, myös kaksi kiloa leipää, soijajogurttia viikoksi, paremman puoliskon leikkeleet, puoli kiloa tomaatteja, majoneesi, punajuuripurkki, sinappi, muutaman päivän kurkut ja jopa olutpullo jääkaapin nurkassa. Rouva maa- ja metsätalousministeri ei ole tainnut juuri kauppojen takapihoilla hiiviskellä, saati sitten edes selailla kirjallisuutta, josta selviäisi pallonlaajuisen nälännäkemisen todellinen syy. Omaksi onneksi suomalainen hinnanousu koskee suurelta osin tuotteita, joita en käytä ja jotka eivät kenenkään muunkaan kohdalla ole elämisen kannalta välttämättömiä. Leivän hinta tosin surettaa, vaikka viimeksi olen sitäkin joutunut ihan rahan kanssa ostamaan joskus kuukausi sitten, kiitos lähikauppojen anteliaiden bioroskisten.
Tästäpä tulikin mieleeni, kuinka Sauli-niminen eduskunnan puhemiehen nimikkosika pantiin kuulemma pari päivää sitten poikki ja pinoon. Tästä jössikästä saatiin lihaa 66 kilon verran. Ohraa tämä ylisuureksi kasvamaan päässyt, ystävällinen makkarantuottaja popsi elämänsä aikana, laskujeni mukaan, noin tuhat kiloa. Ja järkeä oli? (Normaalisti siat teurastetaan jo noin viiden kuukauden iässä, mutta energiantuhlauksen yhtälö taisi tulla selväksi.)
Tämän kertoi luonnollisesti Valtion Rautateiden sähköasentajien taukohuoneesta työpäivän päätteeksi kotiintuotu Ilta-Sanomat. Tähänpä muuten kiteytyy kiinnostuksen aste, jolla olen viime aikoina politiikkaa (hö,hö!) seurannut.
Ja sitten vinkki heille, jotka tuskailevat uhkaavan alipainonsa kanssa: jumalaiset pasteijat. Kaupan pakastealtaasta sopii hakea lehtitaikinalevyjä, pistää ne puoliksi, kaulia vähän suuremmiksi ja taittaa kolmionmuotoon. Väliin menee mukavasti pannulla paistettu satsi pakastepinaattia (150g), pari sipulia, rankasti valkosipulia (ainakin 7-8 kynttä), puolikas paprika, muutama kourallinen tuoreita ja pilkottuja herkkusieniä, suolaa ja pippuria. Pasteijat laitetaan 225-asteiseen uuniin noin vartiksi, ja reidenkasvatus voi alkaa! Muista, ettei koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
Joopa. Jospa sitten sivunkääntö ja otsikko Women and the Biological Reproduction of the Nation, huokaus ja ajatukset salaa kohti viikonlopun sarjisfestareita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)