Käpylän idylli

Life iz good.

Olen jostain syystä viime aikoina onnistunut välttämään krapulakeijun tuutilullaan täydellisesti. Torstaisten vaalibileiden jälkeen en suurlöylyjä juuri odottanutkaan, mutta viimeviikkoinen Hyvinkään-missä-huhhuh kyllä ihmetytti. (Laatuseurassa kannattaa uhrautua - istuimme nimittäin keittiössä, minä, isäni ja savvoo viäntävä rakennusmestari, nautimme kirkkaita ja puhuimme hevosjuttuja. Myöhemmin, kuiteista päätellen, tarjoilin tiuhaan keskustabaarissa kavereille ja juttelin varmaan tosi kirkkaita.) Aamulla ei edes elohiiri vaivannut. Tänäänkin sitten heräsin kuin kolmentoista tunnin syvävesisten unien jälkeen, vaikka olin aamuyöllä vieressä nukkuneelle ystävälle luovuttanut ainoan peittoni ja hyvän tyynyni. Kummaa, tosiaan. Karpelat lienevät varastoituneen jonnekin kosmiseen välitilaan ja tulevat kyllä nappaamaan minut ajallaan. Varmaan sitten silloin, kun pitäisi arkistossa lukea ruotsinkielistä muistitietoaineistoa 1870-luvulta, eikä käsialasta saa mitään selvää. Kiitti, avaruus.

Eilen oli ehkä hauskaa. Kahdeksankesäinen veljentyttöni tuli käymään Helsinkiin. Ainakin kuvitelmissani olen tämän tarmokkaan lapsen se hauska täti, jonka kanssa hölmöillään ja joka antaa maailman parhaita lahjoja. Tosin kuvitelmissani olen myös vähemmän persjalkainen, keskustelen humalassakin sivistyneesti ja tiedän mm. kaiken. Eilinen kului kuitenkin Luonnontieteellisessä museossa (Elämän historia -näyttely on rautaa, kannattaa käydä!), Kiasmakaupassa, Sandisonin upeaa videoteosta suu auki ihmetellen Ateneumissa, Narinkkatorin tivolin ketjukarusellissa, ravintolassa syömässä, ratikassa (tyttö osasi rutiinilla kajauttaa kuskille lastenlippua, vaikka oli raidetoukan kyydissä ensi kertaa) ja päälle päätteeksi Linnanmäen Valokarnevaaleilla. Sää oli aurinkoinen ja kuulastui iltaa kohti. Astellessamme alas Linnanmäeltä ja syödessämme naamantäydeltä hattaraa syttyivät valot maailmanpyörään. Kysyessäni, mikä päivässä oikein oli parasta, sain vastauksen: "Karhunluuranko oli tosi hieno, ja se kartta jossa kerrottiin, että kaikki ihmiset ovat kotoisin Afrikasta. Mut kaikkein paras oli sen kauan sitten sukupuuttoon kuolleen merilehmän luuranko." Stellerinmerilehmät tapettiin lihan ja nahan vuoksi olemattomiin jo 1700-luvun lopulla. Sellainen on luottamuksen hinta.



Illalla, veljeni haettua jälkikasvunsa kotiin, köröttelin Käpylään, jossa inventoimme kirjahyllyä, joimme hyvin jäähtynyttä valkkaria ja nautimme kookosmuffinseja. Ystävä huomasi Sodan ja rauhan viimeisen osan puuttuvan, Steinbeckin Vihan hedelmien jälkimmäisen osan todennäköisesti muuttuneen toiseksi kappaleeksi Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä, ottaneensa muutossa matkaansa myös isänsä kirjoja ja lainanneensa kirjastosta Suomen kielioppikirjan josta myös omisti kappaleen. Tää ei oo enää yhtään hauskaa!, kuului parkaisu, kun hyllystä löytyi kaksi kappaletta Loen puuduttavaa kirjaa Tosiasioita Suomesta, jota kukaan ei tunnusta lukeneensa loppuun. Luin kansalle ääneen kirjan (pitkän) viimeisen lauseen, jottei kenenkään turhaan tarvitsisi korjata asiaintilaa. Sain tasokoeluettavaksi paitsi ruotsin peruskieliopin, myös todellisen klassikon eli Vanessa Grantin syvällisen harlekiinipokkarin En natt att minnas. Näillä mennään.

Pitäisi, voisi ja kannattaisi siivota, ja sen jälkeen lähteä vaikka torille. Toisaalta voisi kuunnella Paavoharjua ja uneksia matkustamisesta itaalialaisella laivalla, kauniilla valkoisella. Vaikkei tässäkään elonhetkessä mitään vikaa ole.

Edit muutaman tunnin kuluttua: Tullessani kaupasta kotitaloni edessä oli kaksi poliisiautoa, ambulanssi ja kolme paloautoa. Viereisessä rapussa on tulipalo, mutta muuten kaikki on ok.

Nälkäpäivä

Tein tänään kiireessä verkkokurssin unohtuneen tehtävän, onneksi on kirjasto vieressä. Itsetyytyväisyyteen ei ole kuitenkaan syytä, sillä koko päivä olisi pitänyt viettää arkistossa - kehtasin lintsata seminaaritapaamisesta, vaikkei mun kurkku nyt niin kipeä ole. Laitoin junalippurahat menemään ruokakaupassa. Nyt on perunaa, voi pojat.

Kassatyö on juuri niin ihanan mekaanista kuin muistelin ja ounastelin. En vain oikein tiedä, millainen kaaliaivo pakkaa yhden yksittäisen sitruunan kahteen muovipussiin. Olen myös tuntenut äkkinäistä halua sanoa seuraavan kaikille niille arki-iltoina herkkuja ostaville, laihoille naisille joilla on väsynyt katse ja syöpyneet etuhampaat: olette hyviä juuri sellaisina kuin olette. Bulimia nervosa on liian kallis hinta halusta näyttää samalta kuin Eva Longoria.

Yhtä tylyä hetkeä ei ole vielä itselleni tullut eteen kuin koko ikänsä kassatyötä tehneelle äidilleni. Tapauksesta on vuosia, mutta äitini äänessä on yhä surua, kun hän kertoo, kuinka eräänä päivänä hänen kassalleen oli tullut humalainen isä ja pieni poika. Mies oli latonut hihnalle kaljaa ja ruokaa. Äitini oli kieltäytynyt myymästä alkoholia selvästi päihtyneelle, jolloin mies sanoi jättävänsä sitten muunkin ostamatta. Poika oli katsonut hihnalla olevaa ruokaa ja sanonut hiljaa: Isä, minulla on nälkä.

Nälällä on melkoinen voima. Isäni on sitä sukupolvea, joka todella on lapsena ja nuorena joutunut menemään nälkäisenä nukkumaan, käpertymään kerälle tyhjän vatsansa ympärille kaukana Kainuussa. Hän sanoo tietävänsä, mitä on olla nälkäinen. Siksi Vallu-kissa onkin lihonut ennätysajassa normaalipainoon - sen ei tarvitsee kuin maukahtaa ruokakupilla, niin isäni on avaamassa jääkaapinovea. Vatsankaiherrus ja murunkaipuu tuntuu, vaikka vuosia on kulunut. Muisto köyhyydestä laittaa kuluttamaan saunatakinkin puhki. Isälläni siihen menee kaksikymmentä vuotta per takki.

Kaipaan itselleni kykyä tyytyä vähään, kykyä asettaa rimaa vähän alemmaksi. Harvoin ajattelen mistään, ettei se haittaa, antaa mennä, rölölöö, tulen toimeen. Töitä pitää tehdä enemmän kuin jaksaa, opiskella enemmän kuin jaksaa, saada sitä ja tätä. Aina voisi saada parempia arvosanoja, painaa vähemmän, siivota enemmän, olla pirteämpi ja ahkerampi. Voisin mieluummin edes joskus nähdä jo olemassaolevan puuttuvan sijasta. Mikään, mitä minulta todella puuttuu, ei ole rahalla ostettavissa. Aikaa ja terveyttä ei saa annospusseissa. Silti teen töitä, jotta saisin enemmän kuin mitä vuokraan ja ruokaan kuluu. Harvoin on nälkä, mutta se ei riitä. Minäkin lataan tavaraan arvoja, joita sillä ei ole. Silitän liikkeessä design-suihkuverhoa, nappaan pähkinän Arabian kulhosta.

Omien pähkinöitteni poimijat todennäköisesti menevät tänäänkin nälkäisinä nukkumaan.

Paskaa lapioon ja lapio naamaan

Särky, kolotus, pimeys, köyhyys, tyhmyys ja laiskuus. Jonotin leipää, soitin rappuuni poliisit naapurin naisen hakanneen vittupään perään, huomenna menen kassalle. Nyt ei kiinnostais kurssiaineisto, joka oivaltavasti käsittelee muun muassa onomatopoieettis-diskriptiivisiä verbejä.

Toisaalta otin tylsyyksissäni selvää, millaisilla hakusanoilla on tähänkin bloginpieruun päädytty. Oloani ylevöittivät kovasti sellaiset hakusanat kuin taidehistorian tentti ja presidentin virkavaunu, sillä tiesin informaationetsijöiden sydänten pompahtaneen ilosta, kun ovat tajunneet millaiseen intterneetin helmeen he ovat sattuman kautta päätyneet. Niitä seuranneet hakukentän naputtelut kotitekoinen likööri, mustalaiset, eestiläinen bussikuski jyrki, iso pää sekä siwa peilikaappi laskivat hieman kohonnutta mieltäni. Sen sijaan polut ranskalainen omenapiirakka kodin kuvalehti, hakaniemen alko, käytetyt alushousut sekä vessanpöntön vuoto lattialle saivat miettimään sanallisen ilmaisuni tasoa. Asialle en aio tehdä mitään. Tiedoksi kyllä kaikille, joiden reiteen pakottaa tai joilla on polttava tunne akillesjänteen vieressä, puhumattakaan niistä joilla pulssi tuntuu kämmenessä: lääkäri auttaa, minä en.

Sinne päin

Alan nyt havahtua tietoisuuteen, että tieteellinen tutkimus on paskaista hommaa. Mielenrauhani oli eheämpi kesällä, kun aamun sai aloittaa kunnollisella asiakaskäymälöiden kuurauksella ja edetä siitä kakkavaippojen kantamisen kautta piharakennusten lattianpesuun. Nyt laukkaan arkistosta toiseen (jotka onneksi yhtä lukuunottamatta sijaitsevat asuinkaupungissani) ja useimmiten palaan takaisin kotiin tyhjin käsin. Kyseenalaiset taidot tiedonhaussa eivät juuri asiaa auta. Takaraivossa lällättää ääni, joka toistelee tilanteen olevan aivan oma vikani - olisin toki voinut hieman helpommankin aiheen valita. Onneksi armollinen yliopistonlehtori, jonka luokse menin aineeton mutta käteentuntuva hattu kourassa, ilmoitti ettei aiheeni "aivan perseestä" ole. Itsetuntoa ei kyllä hivele se, että ryhmässäni on kuudennen vuoden filosofianopiskelija sivuainetutkielmaa tekemässä (ja jonka aihe on niin vieras, etten oikein vieläkään ymmärrä mitä hän tulee tutkimaan) sekä sellainen kuuluisa, 1980-luvun alussa yliopistoon kirjautunut N:n vuoden opiskelija, jolla on mielenkiintoinen aihe, syvällinen tutkimusote, pyöreät silmälasit ja Avara luonto -ääni, eli kaikkea mitä minulta puuttuu. Paskaista on fiilistellä joka tapaamisen jälkeen sitä, kuinka väärässä paikassa tunnun olevan. Aiheenalustuksenkin kirjoittaminen on vaikeaa, kun jokaista lausetta tuntuu olevan tarpeellista punnita, että voikohan näin nyt sanoa, ei näin voi yleistää, tää on ihan paska aihe ylipäätään, ei tätä voi edes kunnolla tutkia kun lähteitä pitäisi rankasti ylitulkita että sais edes vähän tekstiä kasaan. Selkää särkee, verkkokurssi on paska, pienryhmä paska, Unicafen ruoka paskaa, tilin saldo suorastaan lämmintä paskaa, uni ei tule, sisäpihan remontti ei ikinä valmistu ja ne työmiehet vittuilee mulle viroksi kun kysyn että voinko äkkiä nyt luikkia tuonne nostokorin alle ja viedä roskani roska-astiaan, naistenlehtien irtonumerot on paskoja, kotimaisten sukkahousujen laatu on paskaa, iltapäivät lehdet myy aakkospaskaa, jääkaapin perukoilta löytyy yhä paskaa, edellinen asukas on maalannut ikkunalaudan päädyn spray-maalilla hopeiseksi (ei jumalauta mitä paskaa), joku paskanen ääliö oli kehdannut puhkoa mun pyörän takakumin juuri kun olisin mankelia kipeimmin tarvinnut, lakanat on paskaset ja ratikassa haisee paska. Lisäksi silmissä olis nyt pallolaajentuman tapainen, kun elämä on litistynyt Wordin tyhjän asiakirjan tuijottamiseksi. Tähän vitutukseen ei nyt auta edes kodin vaaleanpunainen ovi, varsinkaan kun pirinistit viiltelee naapurikadulla vastaantulijoita kasvoihin. Tule apuun, Anja!

Toisaalta vietin eilen mukavan iltapäivän seesteisessä syyssäässä. Ensin menin vanhemmilleni tapaamaan kissaa, joka laski verenpainettani puskemalla ja purraamalla ennen kuin olin edes takkia saanut päältäni. Eläin on jo muuten lihonut normaalipainoon, ja sen turkki kiiltää upeasti. Myöhemmin kokkailimme kahdeksanvuotiaan veljentyttöni kanssa maukasta wokkia ja juttelimme niitä näitä toisen läksynteon lomassa, ja sain muun muassa vastata siihen jokatädin lempikysymykseen: Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen? Kerroin kyllä rehellisesti, mitä mieltä itse asiasta olen, mutta kannustin pohtimaan asiaa itse kaikessa rauhassa. Sanoin kyllä suoraan senkin, että kolmannen luokan uskonnonkirja on näköjään aivan paska, ja ettei uskontoa tarvitse koulussa opiskella, jos se tuntuu pahalta. En mennyt sen syvemmälle aiheeseen - jutella voi myöhemminkin siitä, kuinka kuvottavaa tapa on vauvojen pakkokaste ja sekin, että oman mielipiteen muodostukseen kykenemättömät lapset opiskelevat koulussa tasan sitä senlaatuista tuubaa, mitä vanhemmat, tavasta tai ihan uskosta, sattuvatkin tunnustamaan. Oman kulttuurin uskonnollista traditiota, jos sitä nyt aivan pakko on kaikille pakollisessa koululaitoksessa syöttää, voisi hyvin opettaa vaikkapa historia-aineiden joukossa, erilaisin huomioin uskonnon erilaisista merkityksistä menneisyydessä - tämä siksi, ettei uskonnon roolia menneiden aikojen ihmisten elämässä tule suinkaan vähätellä. Omana aineenaan on sokeaan uskoon tuuppiva uskonto tarpeeton.
Illalla kävin museolla kahvittamassa puistojaoston talkoolaisia. Ilma oli kirpeä, kahvi ja mansikkamehu tuoksui ja rallattelevat lapset istuttivat kukkasipuleita syyshaalareissaan. Pihan puiden oksat olivat omenoista raskaat ja upea ruska hehkui. Rahaa tuosta tulee yhden puhelinlaskullisen verran, mikä on mielestäni ihan tarpeeksi. Varsinaisten töiden alkuun on enää viikko. On ihan helpottavaa mennä miltei tuttuihin hommiin ja nyt ihan vaan kassalle - kellään ei ole ruokakauppaan mennessään mitään korkeita odotuksia tulevan ostostapahtuman maagisuudesta ja palvelun kiitettävästä tasosta, toisin kuin tuntui olevan laita Sokoksella. Nyt ei haittaa, vaikken ole asiantuntija kouluikäisten poikien solmioiden pituusetiketissä tai osaa tyhjentävästi englanniksi neuvoa, mikä kymmenestä erilaisesta tyynystä olisi se paras. Ahh. Tiedän tottuvani liukuhihnamaisiin hommiin nopeasti. Kuukauden päästä kymmentuntinen työvuoro saattaa lurahtaa lävitse vailla ainoankaan aivosolun liikahdusta. Ja ne sunnuntailisät. Kohta saa kai elellä herroiksi ja ostaa vaikka kahta erilaista leipää samaan aikaan, valita aamulla, onko tänään ruis- vai vehnäleipäpäivä. Ai että. Tässähän ihan alkaa selkäsärky sulaa ja aiheenalustus näyttää oikealta tekstiltä. Money money money, give it to me!

Tänä päivänä, kun synnyin

Viime päivät ovat olleet kuulaita, juuri sellaisia kliseisenkirpeitä syyspäiviä auringonpaisteineen ja nopeasti tummuvine, syvänpunaisine iltoineen. Eilen toivuin lauantain semisynttäreistäni (pilkun jälkeinen retki Merihaan kolmeen saakka auki olevaan kuppilaan onneksi peruuntui), makasin suuren osan päivästä peiton alla lahjaksi saatujen sarjakuvien kanssa ja join niin ikään lahjaksi saatua viinimarjamehua. Illalla menin armastani rautatieasemalle vastaan, ja taivaanrannan kytiessä päätimme lähteä kävelylle Seurasaareen. Kuuntelimme hämärässä uikuttavia hanhia ja sorsia, ja minä kosketin metsälammen kylmää, tummaa pintaa. Peloton orava tuli nuuhkimaan kättäni, otti sormestani kiinni teräväkyntisellä käpälällään ja katosi rapisevien lehtien taa. Rajasaari hehkui lahden toisella rannalla. Oli tyyntä ja hiljaista. Puolimatkassa kuljimme yhtä matkaa suuren harmaan koiran kanssa, sellaisen, jolla aikoinaan on ajettu susia. Auringon laskettua sirkat sirittivät lauttalaiturilla. Sillan päältä kurotin ylöspäin, ja lepakot keinuivat äänettä ohitseni.

Huomasin muuton yhteydessä kadottaneeni toisen villasukistani. Täytynee kai vuorotella jalasta toiseen. Muutoinkin on viikko ollut viluinen, selässä väristää, ja hiuksista löytyy karheita takkuja. Särkyä silmien välissä. Tänään ostin sentään ikkunoihin tiivistenauhaa viimaa vastaan. Nytkin välttelen proseminaariesitelmän tekoa, kaksi ryhmäläistä on jo lähettänyt omat alustuksensa, eikä minulla ole kuin lyhkäinen kirjallisuuslista ja jonkunlainen tutkimuskysymys. Syntymäpäivä kuluukin näin rattoisasti. Otin oikeuden ostaa itselleni vielä (järkiostoksena, höhö) kaksi himoitsemaani ja alessa ollutta Marimekon Mauste-tyynyliinaa (ole kirottu, Hakaniemen halli!), ihan näin synttäreiden kunniaksi, vaikka itse juhlinnan ruokiin ja juomiin kului kymppi jos toinenkin. Tosin sain puhelimessa äitini sanomaan maagisen lauseen Vau, kuulostaa hyvältä, sun pitää tehdä sitä joskus meillekin kertoessani, mitä kaikkea olin tarjottavaksi kokkaillut. Äitini on siis henkilö, joka ei ole suostunut maistamaan yhtäkään tekemääni ruokaa, varsinkaan vegaaniksi siirtymiseni jälkeen. Asiaintila on mielestäni hieman epäreilu, sillä olen itse viisitoistakesäiseksi kuuliaisesti syönyt kaiken, mitä synnyttäjäni on pöytään pistänyt. Nyt on kai viimein se hetki, jolloin äitini ei enää ajattele muuttuvansa turhista asioista keuhkoavaksi ituhipiksi sen siunaamalla sekunnilla, jolla kasvisruoka koskettaa Pentikin lautasia, mene ja tiedä. Toivoa näköjään on.

Tämä ilta taitaa nyt joka tapauksessa mennä Monty Pythonin sketsien tuijotteluksi, joten mitäpä sitä noita radanrakennushistorian kirjoja availemaan. Jääkaapissa on kantarellipiirasta, niskassa lämmin neule ja tuikkulyhdyssä kotoinen kynttilä. Päivä se on huomennakin, sanoi filosofian ylioppilas kun play-nappulaa painoi.

Hengitys näkyy

Olen asettunut. Lattialla on mattoja ja katu-uskottava torni mallia kaiuttimet-vahvistin-kannettava, kaapeissa omat astiat, pöydän ympärillä kiroilun kanssa kootut tuolit. Eilen asettelin jääkaapin oveen aiemmin kirpputorilta löytämäni vanhat valokuvat sekä yhden otoksen ylioppilasillaltamme. Kasvojemme piirteet hukkuvat anniskeluravintolan nurkan pimeyteen, lähisalama ei kanna ja vain lakkimme erottuvat valkeina. En vieläkään ole oikein varma, kantaako elämässä loppujen lopuksi mikään. Aamupäivällä luin Metsätalolta juostua Ylioppilaslehteä kyynärtaive labrakokeen jälkeisessä siteessä ja söin puolihomeista paahtoleipää. Jääkaapissa lepäsi eilen leivottu omenapiiras, pilaantuneen soijakastikkeen vieressä.

Tutut jutut tuovat lämpöä, vaikka ikkunoista vetää niin, että ujeltaa. Ysin ratikka ulisee kadun kaarteessa, Kurvi kohisee kauempana, Vallilan paahtimo tuoksuu Pitkällesillalle saakka. Kotikotona kissa hyppää maukahtaen sohvanviereltä syliin ennen kuin kerkeän ojentua kohti lehtipinoa. Äiti täyttää kaksi pussia punaisilla omenoilla, tajuaa ettei ole leipomassa minulle kakkua syntymäpäivänäni ja antaa vaivihkaa rahaa: laita kokonaan vaikka kuohuviiniin. Myöhemmin ojennan saman setelin lainaksi poikaystävälleni, jolla on loppukuuksi rahaa vitonen. Lompakossa polttaa yhteen Rakkautta&Anarkiaa -festivaalien näytökseen oikeuttava lippu. Vedän villasukat jalkaan ja luen viltin alla kirjaston sarjakuvia, ja kuuntelen kuinka sisäpihaa pesevien työmiesten aggregaatti huutaa. Sunnuntai-iltapäivällä kerron turisteille, mistä hallista löytyy presidentin virkavaunu, kolmen katseen päässä pyyhin sormenjälkiä vitriineistä. Askeleet menevät veturihallissa katsomatta paikoilleen, niin etteivät ruumiini ja rauta äkkinäisesti kohtaa. Ikkunoista näkyvät kylmyyteen tukehtuvat lehdet, ja ulkona on kirpeää, surullista. Alkukesästä tummuneet västäräkit ovat kasvaneet aikuisiksi. Ovat hiljaisempia ja katsovat vain, vankienkuljetusvaunun alta.

Ahkerana ja säästäväisenä oleminen ei oikein luonnistu. Onneksi töiden alkuun on enää kolme viikkoa. Sen jälkeen olen niin kiireinen, etten ehdi ajatella.


Elokuvallekin voi itkeä tuntitolkulla.

Mätä kylpyhuone, saastaiset keittiönkaapit ja ai miten niin nää on väärät ruuvit?

Kosteannihkeä muuttopäivä sujui mutkissa kiihdytellen. Itse koetin ottaa kommellukset huumorilla, mutta paremman puoliskoni hymy kiristyi kyllä pariin otteeseen, samoin taisi kuskinkin. Hyvinkään päässä pakettiauto sammui polttoaineen puutteeseen sata metriä ennen huoltoasemaa. Turvavyöt auki, vauhdissa ulos ja työntämään täyttä muuttokuormaa. Auto piti toki myös työntää käyntiin, mutta letkujen ollessa täynnä dieselinvaahtoa ei sekään oikein ottanut onnistuakseen. Kovan polkimenpumppaamisen jälkeen auto hyrähtikin eloon, ja matka kohti maanpäällistä paratiisia, jota Espoon Ikeaksikin kutsutaan, saattoi alkaa. Sängynoston jälkeen oli tarkoitus Helsingin päässä kääntyä Mannerheimintieltä Hesarille, mutta vastoin reittioppaan ohjeita, ja näin jälkikäteen ihan järkeenkäyvästi ei valtaväylältä saa missään kohdin kääntyä vasemmalle. Ei myöskään Hämeentieltä, joten auto tuli koukkauksen kääntää ympäri Käpylässä ja suoria Kurvista kohti kämppää. Auto nätisti hätävilkut päällä parkkiin keskelle ahdasta jalkakäytävää, tavarat neljänteen kerrokseen ja sitten vähän äkäseen jonnekin syömään. Kiitän syvästi kuskia ja kaikkia muutossa auttaneita. Lupaan, etten joko muuta enää ikinä, tai oikeammin ettei ensi kerralla mukanani ole 95 kiloa kirjoja.

Pankkikorttini tulisi jäädyttää tällä sekunnilla. Palkkapäivä on vasta maanantaina, ja olen Helsingissä asustellessani ehtinyt kuluttamaan tilini jo lähelle nollaa. Eilen oli pakko löytää verho ikkunaan - naapurirapun tupakkaparveke on noin kahden metrin päässä ikkunastani, ja jo muuttopäivänä totesin, kuinka epämiellyttävää on elää akvaariossa. Niinpä kaupasta mukaan tarttui metrihinnaltaan lähinnä järkyttävä printtikangas, verhotanko ja klipsullisia renkaita ripustukseen. Onneksi sain kaipaamani räsymatot ystävältä lainaan, ja toiselta saan vedenkeittimen (kiitos kaunis!). Runkopatjan, sijauspatjan ja lattiatyynyjen osto kevensi tiliä jo aivan tarpeeksi, puhumattakaan muuttopäivän löpö-, vaivannäkö- ja ruoantarjoamiskustannuksista. Khrrm, tässä puhuu siis nainen, joka tänään kävi thai-ravintolassa syömässä siksi, että oli mennyt aikoinaan heittämään risaisen kattilansa pois eikä jaksanut keittää nuudeleita paistinpannulla. On tämä siisti fiilis olla evoluution huipulla. Tosin oikeutin törsäilyn sillä, että vietin koko muun päivän syömättä, kylpyhuonetta ja keittokomeroa kuuraten, imuroiden sekä huonekaluja kooten. Ni!

Huomenna olisi sitten ensimmäinen proseminaaritapaaminen. Olen jo valmentanut itseäni ajatukseen, että siellä tunnen itseni muita tyhmemmäksi, laiskaksi, saamattomaksi ja sopimattomaksi alalle. Ryhmää vetävä dosentti tosin tarjoaa tapaamisissa suklaata, joten jännittäminen lienee turhaa. Toivotaan.