Jumalten kirsikkapiirakka

Tämä resepti on aivan pakko jakaa.

Kuten varmasti muistatte, pääsi Twin Peaks koukkuineen keväällä läpsäisemään takavasemmalta. Siispä oli aivan pakko leipaista sarjassa vilahdellutta herkkua.

Eräissäkin kekkereissä juuri siunailtiin, miten siistiä olisi, jos ihanaa leivonnaista maistattaessaan voisi lausahtaa kyseessä olevan salaisen sukureseptin. Nykyisin kun kaikki tuppaa löytyvän Googlen takaa. Näin on, tylsästi, tämänkin jumaltenmurun laita. Resepti on alunperin julkaistu subtv:n sivuilla - tämä versio on kuitenkin Eläinoikeusfoorumilla jalostunut ja siten vegaaninen. Nettiperästään huolimatta kyse on todellisesta Herkusta. Ollos hyvät:


Tää on parasta piirakkaa mitä mä olen ikinä syönyt -kirsikkapiirakka

Pohja

4 dl vehnäjauhoja
1,5 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
1 tl vaniljasokeria
125 g Keijua
tilkka soijamaitoa
reilu desi maustamatonta soijajogurttia

Täyte

2 dl kirsikkahilloa (saksalainen Schwarzkirschemarmelade sopii erityisen hyvin)
reilu desi soijajogurttia
noin puoli desiä perunajauhoa
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
puolikkaan sitruunan mehu

Sekoita pohjan kuivat aineet. Sulata Keiju ja lisää joukkoon. Sekoita. Puolita taikina kahteen astiaan. Toinen puolisko menee pohjaan, toinen aikanaan täytteen päälle. Lisää pohjaosioon soijajogurtti-maitoseosta noin puolitoista desiä. Sekoita tahnaksi ja painele voideltuun piirakkavuokaan. Lisää pohjan päälle kirsikkahillo. Sekoita muut täytteen ainekset keskenään astiassa ja levitä vuokaan hillon päälle. Lisää kaiken päälle vielä taikinamurut siten, että hillo-jogurttiseos peittyy. Taputtele piirakkaa pehmeästi, jotta pinnasta tulee tasainen. Työnnä 200-asteiseen uuniin noin 30 minuutiksi. Jäähdytä ja nauti vaniljakastikkeen kera.



Ei luaaja mä sanon.

Aloituksen sanoja

Alan vähitellen tykätä tästä sairaslomasta. Kipuja ei juurikaan ole, pystyn jo vähän käymään kylillä ja on aikaa vaikka vähän seurustella. (Kiitos eilisestä seurasta, M!) Aikaa on myös tarttua meemeihin. Pyysin ja sain Suketukselta muutaman sanasen, joiden merkitystä vapaasti pohtia.

1) Synti on mielenkiintoinen käsite. Niin universaali, niin henkilökohtainen. Ulkona, mutta sisällä. Painava, suorastaan murskaava vallan väline yhtä kaikki. Uskonnottomana tunnun käyttävän sanaa hyvin huolettomasti - mikä tahansa aistinautinto mokkaruudusta tai kalliista drinksusta laiskaan sohvaan uppoamiseen voi mielessäni olla syntisen hyvää. Ehkä tässä käytössä näkyykin käsitteen voima, kun pakanakin kokee sanan ilmaisuvoimaiseksi. Synnin ymmärtävät tässä maassa kaikki.

2) Eläin sanana sisältää viittauskohteensa tärkeimmän ominaisuuden, elämisen. Kaikki me eläimet elämme - havainnoimme ja tunnemme, mietimme ja toimimme. Tästä huolimatta sanaa on mahdollista käyttää vedenjakajana arvokkaan ja vähemmän arvokkaan välillä. Eläimellistä on hallitsematon, vaistonvarainen, ruokkoamaton ja raaka, siinä missä, vastakohtaisesti, inhimillistä on harkittu ja suittu, ymmärrettävä. Inhimillinen katse on lempeä, empaattinen. Eläin katsoo tyhjin silmin. Inhimillinen katse valitettavasti myös etsii enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä.

3) Tieto monissa asuissaan on kunnian tekemistä todellisuudelle. Ihmettelystä lähtevää yritystä ymmärtää ympäristöämme. Tieteellinen tieto, suosikkini, on vain yksi tiedon muoto, niin ylivoimainen ja viime kädessä luotettavin kuin se sarjassaan onkin. Yksi tieto voi kertoa, kuinka kaikki toimii (P:n koululaisaikuisen, mahtavan kirjan nimi), toinen taas ottaa voimansa perinteestä, tunteesta tai taidosta. Saan kiittää tämänhetkisestä olemassaolostani sitä niin sanottua äidinvaistoa, joka 80-luvun lopulla sai äiteeni kieltäytymään lähtemästä päivystävän lääkärin vastaanottohuoneesta ilman lähetettä keskussairaalaan. Intuitiiviseksi katsottava tieto pelasti minut tieteelliseltä. Tästä huolimatta katson vahvimmaksi tiedoksi sellaisen, joka on perusteltavissa, koeteltavissa ja korjattavissa. Tiedon, joka muuttuu ja jota muutetaan. Tällaisessa järjestelmässä on aina virheen mahdollisuus, mikä on lohduttavaa - mikä olisikaan pelottavampaa, kuin oppirakennelma, jossa systemaattiselle erehdykselle on aina jokin sisäinen selitys.

4) Totuus karkaa aina kauemmas. Tässä postmodernissa fragmentoituneessa yhteiskunnassamme totuus on oikeastaan kuollut, tehnyt tilaa monille totuuksille. Totuus on tullut valinnan asiaksi, kun sitä tuputtavat auktoriteetit ovat yhtäältä heikenneet, toisaalta monistuneet. Samalla valitusta totuudesta seuraa myös valitsijan vastuu.

5) Minä en tee syntiä. Katson vapautuneeni synnistä, kun jätin eropaperit kirkkoherranviraston tiskille. Minä en myöskään tee vavisuttavaa eroa ihmisen ja eläimen välille - samaa eläväistä, reagoivaa biomassaa olemme kaikki. Yksi suuri ero on, ja se piilee juuri tiedossa. Ihminen voi eläimenä katsoa jollain mittapuulla tietävänsä jonkinsortin totuuksia - siispä on toimittava siten, että mahdollisimman vähän vahinkoa tapahtuu. Koetan noudattaa tätä varovaisuuden periaatetta arjessani. Olen itse valinnut totuuteni. Kannan siitä myös vastuun. Yritän ainakin. Som fan.

---

Jätä kommentti, niin saat omat sanasi. Ällös pelkää kommentoida muutoinkaan.

Elämän ruhtinataryöt

Olen tänään lukenut vihreäkantista kirjaa. Katsellut naakkoja kissan kanssa.

P saapui koulustaan, siivosi koko asunnon, lämmitti eilen tekemänsä linssikeiton, laittoi jakson Crane Versus Crane koneeseen ja lähti äsken märkä takki päällä markettiin ostamaan avokadoa, koska mun teki sellaista mieli. Luen kirjaa. Naakat palaavat, kun myrsky on ohitse.

Mä en aio mennä vielä

"Ja nyt, rouva, alkaa tosissaan väsyttää", virkkoi anestesialääkäri. Suoneeni tuuppautui kahdenlaista kemiaa. Ehdin lämpimien pyyhkeideni alla vetää kolmisen henkäisyä nukutusnaamarista, ennen kuin valot sammuivat.

Maanantaina oli astetta jännempi päivä. Istuessani potilasvaatteissa leikkausosaston jonotustilassa ja tuijottaessani aamun televisiouutisia mitään niistä tajuamatta mietin, että nyt ei enää voi perua. Olen syönyt sairauteeni myrkkyä jo kuusi vuotta. Se on liikaa. Onneksi nyt tehdään jotain, vaikkei tämä ehkä autakaan. Jotain sentään tehdään. Jotain tehdään! Seurasin hoitajaa saliin ja asettauduin itse leikkauspöydälle. Rintakehääni ja otsaani asetettiin sensoreita. Nyt ei ainakaan voi enää perua.

Heräämössä oli kylmä. Happinaamari painoi, enkä nähnyt kunnolla. Huoneen keskellä oli tumma kattoikkuna. Onko jo yö? Hoitaja irrotti sensorit ja toi lämpimän peiton. Huimasi. Kylkeen sattui. Onko jo yö? Päästyäni enemmän kiinni todellisuuteen minut vietiin osastolle jalat edellä. Olkavarteen tuikattiin morfiinia, ja minä tipahdin takaisin tajuttomuuteen.

Heräsin oksentamaan. Tunnin välein, puolen tunnin välein. Oksensin, kunnes ulos tuli vain metsänvihreää vaahtoa. Oksensin sitä. Lisää morfiinia. Lisää oksennusta. P piti kädestä. Käsi tärisi ja kramppasi. Voiko vielä perua?

Pahoinvointilääke alkoi vähitellen vaikuttaa, kädet rauhoittuivat. Tein hengitysharjoituksia heikentyneiden keuhkojen vahvistamiseksi. Kun sain päivälliseksi kalakeittoa, nauratti jo vähän. Tappaa yrittävät. Ilo kuoli, kun kuulin naapurisängyn sympaattisen naisen diagnoosin verhon takaa. Se on syöpä ja se on levinnyt joka puolelle, töksäytti minutkin leikannut betonintyly lääkäri. Kandit seisoivat hiljaisina, katselivat käsivarsillaan lepääviä kansioita. Kuka nyt silittää hänen koiransa pehmeitä korvia?

Nainen kotiutui ennen minua. Sanoi, ettei aio tähän kuolla. Veti tyylikkään takkinsa päälle päättäväisyydellä. Makasin tyhjässä huoneessa kylki kipeänä ja asiaankuuluva kuume nousten. Sain kuitenkin lähteä kotiin, mikäli niin halusin. Ja minähän halusin.

Kotona kissa tuli ovelle vastaan ja päästi monitulkintaisen määkäisyn. Kaadoin kurkkuuni kipulääkkeitä, join P:n ojentamaa mansikkakeittoa ja seurasin kuinka Nilesin luottokortti puolitetaan Café Nervosassa. Illalla asettauduin varovasti tuttuun sänkyyn. Tuntui taivaalliselta. Kissa loikkasi samantien viereen, tuli aivan liki ja pörisi. Kai sillä oli ikävä, vähän. Eläin vaihtoi asentoa, kiehni itsensä vielä syvemmälle kainaloon. Silitin sen pehmeää kylkeä. Pehmeitä korvia. Onko jo yö?

Kuumaa verta

Huhhuh, mä sanon! Tunnetilat ovat seuranneet toistaan, voin kertoa.

Kun maanantaina repäisin kirpakalle kävelylenkille äiteeni kanssa, en voinut pidättää mielenliikutustani saavutettuamme lapsuuteni myllerretyn asuinalueen. Kehitys se kehittyy - lapsenjaloillamme helmenharmaalla 1990-luvulla puhki juoksemistamme metsistä ei ole jäljellä juuri mitään. Havuneulasten joukkoon huolellisesti tehtyjen polkujen tilalla seisoivat harmaiden rivitalojen komppaniat. Juuri kun olin puuskahtamassa lenkkikenkien narinan lomaan, kuinka ennen kaikki oli paremmin, soi puhelin. Maansiirtokoneen jyrinän ylitse kuulin juuri ja juuri, että soittaja oli rehtori ja tarjoamassa sijaisuutta. KELPAA! Hetken päästä hiljaisessa sienimetsässä jäkälää näpeltäessäni ja kuunnellessani luuristani Verohallinnon jonotusmusiikkia tuli kovin 2010-lukulainen fiilis.

Viimeiset kolme päivää olen siis sohvalla napani kaivamisen sijaan opettanut alakoululuokalle matikkaa (!!), biologiaa, pikkuisen historiaa, äidinkieltä ja fysiikkaa (!!!) sekä yläkoululaisille tekstiilikäsityötä (voe mun jeesus siis). Rankkaa, mutta mukavaa. Luokka sattui olemaan loppujen lopuksi kovin herttainen - olisivat jopa halunneet, että tulisin heidän oikeaksi opettajakseen. OON PARAS, HU HU HU! Mistäs sitä tietää, josko noihin yläkoulun tai lukion maikkana joskus törmääkin. En voinut ylipäätään olla luokkahuoneessa ajattelematta eräidenkin viimeaikaisten kekkereiden tupakansavuisten ja viskinkatkuisten tuntien yhteismietteitä: ei ne luokanopettajan opinnot olis tähän päälle kuin yksi luikaisu. Jospa sitä lähtis vaikka Ouluun vuodeksi? Töitä riittäis pätevyydellä enemmän kuin jaksais tehdä! Korvantauksen takana alkaa olla ahdasta.

Huomaatte, kuinka viime pedavuoden synkimmät ja haudanmakuisimmat muistot alkavat ohentua. Niin alkavat, onneksi. Pari viikkoa sitten huomasin hekottelevani oikein sydämellisesti sille yhdellekin didaktiikkaperjantaille, jolloin erinäiset äänenkäheydet ja päänsäryt olivat käyneet yli tusinan kokoisen ryhmämme ja paikalla jorinakiisselissä oli kuulemma komeat kolme ihmistä. Onneksi olen myös säästänyt kymmenet luennoilla tuotetut hengenpitimet, jotka aiheuttavat yhä naurunkyyneliä käteen osuessaan. Kyllä tää tästä.

Erään sijaistamispäivän perään kävimme lunastamassa Kansallisen kaverilippumme ja istuimme suuren näyttämön pehmeisiin penkkeihin. HOMO! lunasti jokaikisen odotuksen, jonka olin ennen näytöstä ehtinyt oopperasta rakentaa. Nuoruuden kirjailijarakkauteni iskemätön, älykäs ja humaani kieli, välinauruja kymmenien yhteishörötysten tuntivauhtia tuottavat one-linerit ja täpötäyden salin tiheä mielenliikutus ihmisyyden äärellä johtivat ravisuttavaan itkuun elämää upeamman loppulaulun aikana. Rakastin joka hetkeä. Suosittelen spektaakkelia lämpimästi - enkä varmastikaan ole ainoa. En ole koskaan nähnyt narikkajonossa niin paljon punasilmäistä ja neniään pyyhkivää, vaiteliasta teatterikansaa. Menkää.

Kissa käänsi kylkeä tuolissaan, minä juon vielä kahvia. Pian laukkaan kirjastoon ja hippikauppaan ultraäänitutkimuksen geelinjämät kyljissä. Ensin otan vielä yhden kaurakeksin. Ihanaa.

Pidän myös Foucalt'sta

Oih, sain kukkia! Tätä tapahtuu harvoin - viimeksi sain ruusuja äidiltäni. Kiitokset Sannalle! Tunnustukseen liittyy jatkotunnustuksia. Olkaapa hyvät:

Lempiruokani onkin näin het alkuun hyvin laaja ja moniuloitteinen keskustelun horisontti. Ahdan suurella mielihyvällä naamaani miltei mitä tahansa kasvista. Löysin kuitenkin aivan äskettäin uuden tulokkaan lemppareihini, kun P valmisti männä viikolla synttäriaterian jälleen kerran 17 vuotta täyttäneelle avovaimolleen. Hyvät naiset ja herrat: perunamuusi ja härkäpapu-hapankaalipihvit puolukkahillolla. Voe mahoton. Voisin asua perunamuusissa.

Lempimakeiseni on itseoikeutetusti Marianne-karamelli. Turkkarit päätyvät myös ajoittain vyötärölleni. Irtokarkkihyllyllä vieraillessa tulee aina otettua salmiakkipääkalloja, joita mutustan sitten sohvalla verkkaisesti kuin savannin urosleijona gnu-antilooppia.

Lempilukemiseni käsittää nykyisin - häpeällistä kyllä - enemmän aikakauslehtikamaa kuin varsinaista kirjallisuutta. Tenttikirjat huokaavat arkena niskaan sen verran kovasti, että rentoutumishakuinen lukemiseni vääntyy kuin väkisin enempi MeNaisten kuin Dostojevskin suuntaan. (Eipä sillä, että koskaan olisin ainuttakaan Dostojevskia lukenut. Ehkä eläkkeellä sitten.) Viime aikoina olen kyllä kunnostautunut Atwoodiin syventymällä. Tulevalla saikullani aion kyllä lukea laveammin kaunokirjallisuutta! Ainakin Westön uusin on luettava, ja tarkoituksenani on myös avata virolaisen proosan tilini Mari Saatin uutukaisella. Ei vähiten siis siksi, että suomentaja sattuu olemaan lapsuudenystäväni. (Toiset ne menestyy etc.)

Lempipaikka käsitöille on vissiin jossain toisessa ulottuvuudessa. Olen nimittäin aivan käsi (heh, heh) kaikenlaisessa pitkäjänteisyyttä ja hermoja vaativassa näpräämisessä. Kässäntunneilla kyllä aikanaan loistin viivasuorine saumoineni ja just-eikä-melkein-neuloksineni, kiitos neuroottisen luonteenlaatuni. Osaan lyhentää housut ja verhot (vaikka liimanauhaan en koske enää koskaan), mutta siihen ompelukonetaitoni jäävätkin. Viimeksi olen neulonut vuonna 2006. Aivan saatanan ruma kaulaliina on yhä kesken ja puikoilla roskakomerossamme....vaatehuoneessamme.

Lempielokuvani, aijjai! Niitä on monia. Vaikkapa nyt Toisen kerroksen lauluja, Tunnit, Seitsemäs sinetti ja American Beauty. Ohjaajapuolelta on tottakai nyt näin humanistityttösenä mainittava ensimmäisenä Kaurismäen Aki (joka ei ole tehnyt ainuttakaan paskaa elokuvaa, kelatkaa!) ja Coenin veljekset, joiden tuotoksista The Big Lebowski (THE amerikkalainen elokuva) ja A Serious Man (THE amerikanjuutalainen elokuva) ovat erityissuosikkejani.

Jaan ruususet eteenpäin mielivaltaisesti. Kaalinkäärijä, Mari ja ihanat Raivoojat, hippa!

Maanantain vastaisena yönä unelmoin sisäköstä

Päivät seuraavat toisiaan, näemmä. Kylmenee. Pidän siitä. Olinkin jo ikävöinyt kaulaliinojani. Hansikkaitani. Neuleitani.

Syksyntuoksuisen työviikonlopun perään aloitin arkirupeamani massiivisella kylpyhuoneen ja keittiön jynssäämisellä. Kelpasi sen päälle nauttia aamukahvia ja pari jaksoa Frasieria. P häipyi studiolle, minä sohvan ja Hesarin uumeniin. Laiskottaa. Jännä.

Gradusta, tenteistä ja elämämölöstä yleensä on vaikeaa saada otetta. Tuntuu tahmealta motivoida itseään, kun tietää olevansa koko lokakuun sairaslomalla ja kyvytön opintoihin, työntekoon ja liikkumiseen. Kaipa sitä pitäisi sitten loogisesti saada asioita aikaan oikein höyryämällä vielä syyskuun puolella, mutta ei. Puhti katosi jonnekin. Mieluiten makaisin peiton alla kissa kainalossa ja nukkuisin. Nukkuisin ja nukkuisin. Tosin tää perseen levittäminen säkkituolissa ei ole siitä kovinkaan kaukana.

Karvanaama nukkuu selällään tuolissaan (kyllä, mirrillä on oma tuoli) ja mun pitäis lukea perjantain tenttiin. TYLSÄÄ. Näin viime yönä ensin unta ristikontäyttämisestä ja sen perään siitä, kuinka sain kotitalousvähennystä. Ei käryäkään mistä. EI SIIS YHTÄÄN TYLS - - -