There will be cake

Onni näyttää asuvan paitsi rei'itetyissä korvissa, myös uusissa leluissa. Sain isältäni tarpeettomana maanneen pokkarin, jonka kuvaustilojen rukkailusta olen repinyt loputonta iloa. Kissa näyttäisi tyytyvän aurinkoläikkään.

Pääsiäinen, tuo jokakeväinen tylsyyspyhien limbo, meni tällä kertaa kaljaa juoden, kirjoja lukien ja avoanopin kokkailuja Vuosaaressa makustellen. Nyt pitäisi johonkin tenttiin lukea. Blaah, ma sanon. Onneksi niitä - sen enempää tenttejä kuin urpoja tenttikirjojakaan - ei enää paljoa selätettävänä ole. Muutama isompi vetäisy on vielä kyllä, muttei mitään ylitsepääsemätöntä. Kirjoitushommaa onkin sitten enemmän. Siitäkin aion nyrkkeillä lävitse, kiskaista gradua tauluun ja loikkia kehässä hanskat ilmassa hammassuojat vilkkuen. Häh-häh-hää!

Sitä ennen käyn hakemassa postista selittämättömässä mielennyrjähdyksessä tilaamani kalliin paperinpalan. Ja pohdin sitten, mitä kissatilanteelle oikein tehdä. Pitäis kuulemma joku pikkukaveri tuolle Kehruu-Suleville hankkia. Ei! Joo!

Loghardagher

Lauantai, pesupäivä. Ravistin heti aamusta harteiltani ärsyttävän velttouden ja tartuin siivoukseen. Niin vaikka kunnollisen ihimisen (TM) konseptia vihaankin, tuottaa siisti asunto jonkinsorttista mielihyvää. Sen hetkisen, mitä se siistinä pysyy, kissa kevätkarvoineen nimittäin pitää hyvin huolta siitä, ettei mäntysuopa liian kauan pääse tuoksumaan. Puhumattakaan meistä pystyeläimistä.

Lauantai, taas. Aika uppoaa töihin, tentteihin, hammaslääkäreihin ja gradustressiin, näemmä. Yleisen stressin määrää on tosin vähentänyt pari seikkaa - sain tiedon kesätöistäni (wanha paikka kutsuu, saa nähdä millaisilla työehdoilla) ja minulle tarjottiin osa-aikaista duunia ensi lukuvuodeksi. Opetustöitä. Päätöstä en ole vielä jälkimmäisen suhteen tehnyt mihinkään suuntaan, sillä kaksi muttaa seisoo ekstaattisen OOOOOOHHOHOHOOHHHOOO JJJJOOOOO -vastauksen tiellä: gradunteko ja tulorajat. Toivon, että saan neuvoteltua tuntimäärän molempien kannalta sopivaksi. Kieltäytyminen tästä nimittäin tuntuisi samalta kuin yllättäen tehty ruumiinavaus. Onneksi kesällä on niin matala palkka, että syksyllä saan todennäköisesti tienata ns. mitä huvittaa.

Lauantai, ja menojalkaa vipattaa. Hautasin raivostuttavan paskat tenttikirjat hyllynperille ja kirjoitin näköjään kauppalistaan koko lapun kokoisin kirjaimin KALJAA. Jotain syötävääkin voisi ostaa, kun ei tosta snørestäkään ole kuin pussi jäljellä. Halpaa on oltava, koska eilen koin nähtävästi tarpeelliseksi ostaa ihan vaan muutamat parit korvakoruja. Lasken hullaantumisen sen piikkiin, että korvissani on taas, vuosien ja kymmenien klipsikorvisparien jälkeen, reiät. Pienimmistä asioista tullee se isoin ilo. (Ei sillä, ettenkö tänäänkin rustaisi lottoriviä.)

Aivojen optimaalinen ateriaväli

Takana on pitkähkö sijaispäivä vailla istahtamiseen saati sitten ruokailuun riittäviä taukoja, jalkoihin sattuu, kämppä on paskainen ja pankkitili huutaa hoosiannaa.

Takana on lukematon määrä herttaisenhauskoja sutkauksia, hyväntuulista ja tasapainoista sekoilua luokkien edessä, oikeasti hyödyllisiä opettajanhuonekeskusteluja ja yksi selätetty kopiokone. Lasissa on valkkaria, vatsassa kaalipataa ja mielessä huominen palkkapäivä.

Ei paha.

Yksi hyvä päivä kantaa näköjään voimalla. Eilen yllärivapaapäiväilin - loikkasin junaan ja hain silkkana auringonkilona kellineestä Helsingistä tenttikirjan sekä teatteriliput. Töölössä siristelin silmiäni ja kuuntelin lokkeja. Taidehallille päästyäni sainkin tietää, että Merenmiehen näyttely on jo päättynyt. Kostoksi menin Kiasmaan. Kannatti.

Mieleen jäivät näyttelyistä - suomalaiseen sarjakuvaskeneen keskittyvästä Päin näköä -setistä sekä musiikin ja taiteen suhteeseen syventyvästä Thank You for the Music -kokonaisuudesta - parikin pusumykkyräistä helmeä. Katja Tukiaisen onnellisuus-installaatio sirkusvaloineen ja silmää iskevine vaaleanpunaisine yksisarvisineen herätti vakavia mietteitä. Ville Tietäväisen valtava aalto hyökyi sydämeen ja jäi sinne - kipuna. Susanne Bürnerin videoteos 50.000.000 CAN'T BE WRONG vaivutti ihmisen eläimellisyyden syvimpiin uurroksiin.



Käynnin suosikikseni nousi hieman yllättäen kanadalaiskaksikon Janet Cardiffin ja George Bures Millerin tällä haavaa kooltaan maailman suurin ääni-installaatio The Murder of Crows. Teoksen pyrkimyksenä on tarkastella sitä, kuinka ääni vaikuttaa kokemustemme syntymiseen. Erilaisten äänten jatkumoa kuroo yhteen Cardiffin kertojanpuhe, jonka avulla kokonaisuus avautuu pohdinnaksi unen ja valveen, todellisuuden ja painajaisen, kaaoksen ja logiikan rajapinnoista.



Pääsin teoksen sisällä - 98 kaiuttimen keskellä - mielenkiintoiseen tilaan: miltei koko puolituntisen ajan olin ympärillä vellovien äänien ja niiden synnyttämien brutaalienkin ja hyvin ruumiillisten tunteiden vietävissä, samalla kun tarkkailin tilannetta etäältä, näitä tuntemuksiani rauhallisesti analysoiden. Tuntui kuin olisin istunut kahdella penkillä. Mielessäni risteilivät hätkähdyttävästi mitä erilaisimmat ajatukset: kuvat kaukaa lapsuudesta, äänten synnyttämät kauhujen talot, sihisevät kyynpesät, rantaan iskevät heikotuksen aallot. Samanaikaisesti mieleni prosessoi näitä tuntemuksia tyynesti kuin olisin katsellut pihapuussa pesivää varpusta.

Kaiken keskellä hornankattilasta löytyi kirkkautta. Vaikka tarinan kertoja olikin vankina pelkojensa synnyttämissä painajaisissa, tunsin itseni, niin syvissä ja hitaasti kiehuvissa vesissä kuin kelluinkin, hyvin voimakkaaksi ja vapaaksi. Äänimaailma ikään kuin herätti sielun katvealueiden hirmut, valaisi varjot ja sai kammot katoamaan.

Nousin penkiltäni ja lähdin. Ulkona paistoi yhä. Nuori mies skeittilautoineen lakaisi Mannerheimin patsaan vierustaa hiekasta. Patsaan juurella seisoi vihreätakkinen nainen, silmät kiinni, kasvot kohti valoa, hymyillen.

Kuvat: artnews.org, Wikipedia.

Juoksuhikka

Parit tehdyt ja ensi viikolle sovitut sijaiskeikat melkein riittivät nostamaan murheiden mätälävestä. Se, ja soitto Kelalta, ainakin aluksi. Syvin epäilyksin tehty hakemus poiki nimittäin muutaman lisätukikuukauden. Alkuviikkoisen puhelun perään vain istuin, korvissa humisi. Talous asettui tasapainoon. Hetkeä myöhemmin P tuli kotiin ja kertoi, että kaksi vuotta sitten - ennen opiskelupaikan saantia - tienattujen palkkojen hännät ovat olleet turhan suuria. Nyt maksaa samaiselle firmalle takaisin opintotukia sikamainen summa. Puristin kahvikuppia kaksin käsin. Ei sitten. Ei osteta pesukonetta. Ei osteta imuria. Ei syödä. Nyt se kissakin laihtuu. Hel-vet-ti.

Eilen kävin sijaistamassa, äkkiä kotona vaihtamassa repun ja silittämässä kissanselkää, juoksin junaan. Vaihtolaiturilla näinkin pitkästä aikaa työkaverini, ja matka Manseen meni rivakkaan. Juoksin luennolle kuullakseni, että voin hyvin suorittaa kurssin esseillä. Juoksin ympäri yliopistoa avointa kahvipaikkaa etsien ja sen lopulta löytäen. Juoksin kirjastoon, josta löysinkin erittäin lupaavaa gradukirjallisuutta. Juoksin ravintolaan, jossa nautin anniskelusta hyvässä seurassa. Juoksin junaan. Kiiruhdin kotiin. Kääräisin perunarieskan sisään suolakurkkua ja olin nukahtaa käärö kädessäni.

Yhä väsyttää. (Vaikken herännytkään P:n tapaan aamuyöllä siihen, että aamiaistaan odottava kissa syö lastenlaulukirjasta selän.) Arkinen todellisuus on yhtä harmaan sävyä.

Koetan pitää mielessäni erään menneen alakoulusijaisuuden äidinkielentunnin. Pienet oppilaat saivat kirjoittaa ihan mistä halusivat. Kiersin hiljalleen luokkaa täyttyviä vihkojensivuja vilkuillen, josko joku tarvitsisi apua. Ei tarvinnut. Katselin hätkähdyttävän upeita kirjoitelmien otsikoita, kunnes en enää kestänyt. Luokan takaosan lyömäsoitinten rivit todistivat silmiini nousevat vedet.

Pieniäpä ovat suruni, kuitenkin.

Kivelle istahdan/ katselemaan

On tätä odoteltukin. Vuodenaikaan saumattomasti kuuluvaa mustaa syöveriä.

Gradun ja muunkin elämän (?) suhteen on nyt melko karut fiilingit. Masentaa, väsyttää ja vituttaa. Töitä ei ole ollut nyt kymmeneen päivään, mikä on aiheuttanut valjun välinpitämättömyyden ja epämääräisen ahdistuksen aallon. Kaksi kolmasosaa ensi kuun vuokrarahoista on onneksi jo tienattuna. Gradua sen sijaan en ole kirjoittanut sivuakaan. Hankittavan kirjallisuuden listaa olen kyllä kasvattanut - tehnyt siis tiedonhakua - ja miettinyt rakennetta, mutta valmista tai edes semivalmista työtä en ole jatkanut lainkaan.

Tänään, yhdentekevän viihteen ja tulppaanien tuijottelun sijaan, kiskoin lenkkikengät jalkaan ja liukastelin pari tuntia auringonpaisteessa. Kevät on tullut myös vanhalle kotikadulleni, jota ei enää ole. Huoneeni ikkunassa on vieraat verhot. Ulko-oveen nojaa vääränvärinen harja, vesilätäköistä ei heijastu metsä. Jokatalvisen lumilinnan paikalla on nyt autokatos.

Käänsin selkäni kaikelle sille harmaudelle ja juoksin pakoon.

Kotona ahmin kaapin perukoilta löydetyistä antimista kasattua ruokaa ja kuuntelin Lassi Valtosen poskia sivelevää ääntä. Kissa otti painimatsin maton kanssa. Käänsin kylkeä sohvalla, vaikka tiesin sen turhaksi. Tälle tulvalle ei voi selkää kääntää.

Ante diem VIII Idus Martias

Graduajatuksissa on ollut taukoa. Töidenteossa on ollut taukoa. Viime päivät ovat menneet rehellisenpulskeassa laiskottelussa. Olen heräillyt aamukymmenen pintaan, juonut kahvikupposta tuntikausia, killistellyt ikkunasta koivujenkylkiin osuvaa aurinkoa ja kolunnut kirppareita. Illan tullen istuskellut kapakissa tai lojunut sohvalla pärinädraamaa makustellen. Yhtäältä olen siis relannut ja hengitellyt kevätilmaa - toisaalta tuhlannut makoiluun viisi beryllinarvoista päivää kuin mikäkin ääliö.

En ole juuri kallistellut korvaani sille pienelle piipitykselle, joka pään sisällä koettaa jotain rotia hommaan ruoskia. En yksinkertaisesti jaksa. Nukun nyt kellon ympäri, kun kerran voin. Tuijotan ruosteenpunaista sodanjumalan planeettaa, kun kerran huvittaa. Kaadan haisupyllymme käsinojalta syliini ja rahnutan, halaan, kuuntelen tuhisevaa kehräystä silmät kiinni.

Sen verran olen viitsinyt todellisuudensyrjää rutistaa, että olen hakenut kesätöitä. Kirjoitellut hakemuksia ja katsellut hekumoiden pyöräilymatkan päässä olevia suuria tehdasrakennuksia.

Pelkoa ja inhoa Las Kissalassa

"Kuin silittäisi rusakkoa", sanoi P haltioituneena muutama päivä sitten pidellessään toista pikkukissaa sylissään. Aikamoisia villieläimiä nuo ovatkin. Nyt tiedän jotain siitä paljonpuhutusta tunteesta, jossa se oma mielikki on aina paras ja viisain. Siinä missä Sulo on herkkääkin herkempi äänensävyjen ja jopa katseiden tulkinnassa ja uskoo kerrasta, ettei jotain saa tehdä, ovat nämä kaksi tuhannen tampioita. Kymmenet pahuuksientekoreagointien - terävien soimausten, käsien yhteen paikauttamisten, sähinän ja muuhun aktiviteettiin ohjaamisten - toistot ovat yhtä tyhjän kanssa. Suihkepulloa ne onneksi kuuntelevat, muutoin olisivat sohva, tuolit, sänky, päiväpeitto, tyynyt, pussilakanat, vaatekaappien ovet, hyllyn alimman tason kirjat ja kaikki huonekasvit jo entiset. (Tosin kasvien kunnosta päätellen vain noin 40% niistä tulee selviämään Kolmen Kissan Aikain ylitse.)

Hoitojakson loppu alkaa jo häämöttää, sillä kateille tulee noutaja sunnuntaina. Hauskinta tässä viikossa on ollut oman elikkomme käytöksen seuraaminen. Pari ensimmäistä päivää meni pelätessä, pari seuraavaa likoille machoillessa ja nyt otus katsoo isällisen tyynenä vierestä, kun vieraat syövät sen ruoat. Toinen niistä saa ajoittain jopa hajamielisen nuolaisun turkkiinsa. Vvvvooooi.

Odotan silti innolla ylihuomista, jolloin saan taas avata kotioveni ilman pelkoa noin kolmetoista tuhatta tonnia painavan kirjahyllyn kaatumisesta.

Tätä tekstiä maailmaan synnyttäessään kirjoittaja kielsi hoidokkejaan jyrsimästä nettimodeemin antennia, hyppäämästä ruokapöydälle ja repimästä pieruverkkareiden verhoamaa ahteriaan.