Takana on pitkähkö sijaispäivä vailla istahtamiseen saati sitten ruokailuun riittäviä taukoja, jalkoihin sattuu, kämppä on paskainen ja pankkitili huutaa hoosiannaa.
Takana on lukematon määrä herttaisenhauskoja sutkauksia, hyväntuulista ja tasapainoista sekoilua luokkien edessä, oikeasti hyödyllisiä opettajanhuonekeskusteluja ja yksi selätetty kopiokone. Lasissa on valkkaria, vatsassa kaalipataa ja mielessä huominen palkkapäivä.
Ei paha.
Yksi hyvä päivä kantaa näköjään voimalla. Eilen yllärivapaapäiväilin - loikkasin junaan ja hain silkkana auringonkilona kellineestä Helsingistä tenttikirjan sekä teatteriliput. Töölössä siristelin silmiäni ja kuuntelin lokkeja. Taidehallille päästyäni sainkin tietää, että Merenmiehen näyttely on jo päättynyt. Kostoksi menin Kiasmaan. Kannatti.
Mieleen jäivät näyttelyistä - suomalaiseen sarjakuvaskeneen keskittyvästä
Päin näköä -setistä sekä musiikin ja taiteen suhteeseen syventyvästä
Thank You for the Music -kokonaisuudesta - parikin pusumykkyräistä helmeä. Katja Tukiaisen onnellisuus-installaatio sirkusvaloineen ja silmää iskevine vaaleanpunaisine yksisarvisineen herätti vakavia mietteitä. Ville Tietäväisen valtava aalto hyökyi sydämeen ja jäi sinne - kipuna. Susanne Bürnerin videoteos
50.000.000 CAN'T BE WRONG vaivutti ihmisen eläimellisyyden syvimpiin uurroksiin.

Käynnin suosikikseni nousi hieman yllättäen kanadalaiskaksikon Janet Cardiffin ja George Bures Millerin tällä haavaa kooltaan maailman suurin ääni-installaatio
The Murder of Crows. Teoksen pyrkimyksenä on tarkastella sitä, kuinka ääni vaikuttaa kokemustemme syntymiseen. Erilaisten äänten jatkumoa kuroo yhteen Cardiffin kertojanpuhe, jonka avulla kokonaisuus avautuu pohdinnaksi unen ja valveen, todellisuuden ja painajaisen, kaaoksen ja logiikan rajapinnoista.

Pääsin teoksen sisällä - 98 kaiuttimen keskellä - mielenkiintoiseen tilaan: miltei koko puolituntisen ajan olin ympärillä vellovien äänien ja niiden synnyttämien brutaalienkin ja hyvin ruumiillisten tunteiden vietävissä, samalla kun tarkkailin tilannetta etäältä, näitä tuntemuksiani rauhallisesti analysoiden. Tuntui kuin olisin istunut kahdella penkillä. Mielessäni risteilivät hätkähdyttävästi mitä erilaisimmat ajatukset: kuvat kaukaa lapsuudesta, äänten synnyttämät kauhujen talot, sihisevät kyynpesät, rantaan iskevät heikotuksen aallot. Samanaikaisesti mieleni prosessoi näitä tuntemuksia tyynesti kuin olisin katsellut pihapuussa pesivää varpusta.
Kaiken keskellä hornankattilasta löytyi kirkkautta. Vaikka tarinan kertoja olikin vankina pelkojensa synnyttämissä painajaisissa, tunsin itseni, niin syvissä ja hitaasti kiehuvissa vesissä kuin kelluinkin, hyvin voimakkaaksi ja vapaaksi. Äänimaailma ikään kuin herätti sielun katvealueiden hirmut, valaisi varjot ja sai kammot katoamaan.
Nousin penkiltäni ja lähdin. Ulkona paistoi yhä. Nuori mies skeittilautoineen lakaisi Mannerheimin patsaan vierustaa hiekasta. Patsaan juurella seisoi vihreätakkinen nainen, silmät kiinni, kasvot kohti valoa, hymyillen.
Kuvat: artnews.org, Wikipedia.