Carried away

Kahden päivän työ oli mukava. Olin toimistolla yksin muun henkilökunnan ollessa koulutuksessa. Vastailin puhelimeen ja kertoilin tukkuhintoja ja toimitusaikoja, metrojuna täristeli kahdeksan minuutin välein ikkunan alta. Duunin loputtua karkasin kantakaupunkiin tuttujen tyyppien bändin keikalle, sieltä matka jatkui tutusti Kallioon auto ylitäynnä ja yksi takakontissa. Luki kirjaa, kun luukku Torkkelinmäellä avattiin.

Tällä hetkellä lököttelen ja uskottelen itselleni, että saatoin päästä läpi kahdesta viimeisestä kehitysmaatutkimuksen kurssista, joiden kirjallisuusosat tentin tiistaina samalla kertaa. Asia on, kuten liian usein, tentaattoreiden armollisuuden varassa. Juhlistin laiskuuttani tentin jälkeen käymällä ensin Ateneumissa Matti Saanion näyttelyssä ja sen jälkeen nollasin aivot Sinkkuelämää -elokuvalla. Fiilis oli sama kuin viimeisen Harry Potterin lukemisen jälkeen, tuntui kuin jokin matka olisi päättynyt. Kasvoin aikanaan aikuisemmaksi myötäeläen neljän käsikirjoittajien tuotoksena lasituttimaailmaan ruumiillistuneen nykiläisen sinkkunaisen ylä- ja alamäkiä, ja elokuva summasi kaiken sen. Siltä taisi tuntua myös muusta salista, päätellen samanaikaisista itkuista ja nauruista. Edes häpeämätön tuotesijoittelu ja Louis Vuittonien palvonta ei elokuvaa himmentänyt. Poistuin salista tuntien sitä samaa oloa, johon jo teini-ikäisenä olin tottunut jokaviikkoisen fiilistelyn jälkeen - liikuttuneena naisten rohkeudesta, voimasta ja keskinäisestä ystävyydestä. Jaan varmasti tämän tunteen muiden sarjaa seuranneiden kanssa, enkä keksi mitä hävettävää siinä olisi. Shoe box sopii hyvin Sartren koottujen viereen.

Nyt on opiskeluista enää jäljellä ensi kuun hissan kirjatentti, ja sitä ennen kerkeän aloittaa jo kesätyötkin. Kaihertaa muuttaa taas kahdeksi kuukaudeksi Hyvinkäälle, ja olla tyhjän päällä syksyn suhteen. Karrrhhh. Onneksi työpaikka vaikuttaa erimukavalta, vaikka palkka ei taaskaan varsinaisesti ole ihmisarvoinen. Vuokrafirmastakin saan revittyä parempaa tuntipalkkaa.

Mulla on liikaa aikaa pitää telkkaria auki ja antaa Cheekin kaltaisen lannoitteen valua korvakäytäviin. Jospa sitä siivois, hakis lääkkeet apteekista ja ulkoilis muutenkin. Hakis vaikka torilta herneitä.

Kalliosta Kontulaan

Viime päivät olen viettänyt maalla. Hoidin koiraa Kanta-Hämeessä kolmen helteisen päivän ajan, nostin säännöllisesti jalat pöydälle uudenkarhealla terassilla ja katselin pihalammen tummaa pintaa tenttikirja sylissä. Kävimme venevalkamassa katsomassa joutsenenpoikasia, kuuntelimme sirkkojen sirinää polttavan hiekkatien varrella, minä paistoin iltahämärässä lettuja ja puolitin sen viimeisen koirankuppiin. Sorruin tylsyyksissäni puutarhanhoitoon ja puoliturhaan kauppareissuun neljän kilometrin päähän, pysähdyin taas hengähtämään ylämäkeen puusta veistetyn ilvespatsaan vierelle joka raskaskulmaisena katseli linnunlaulusta vapaata hakkuuaukeaa. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa. Iltaisin kiskoin päänsärkyisenä talon tietotekniikan irti seinästä ja laskin välähdyksen ja äänen väliä, irvistelin akillesjännettä josta lenkkikenkä oli kaapinut ihon irti. Soitin emännän ääntä Tanskan päästä kaiuttimen kautta, eläin höristeli ja viimein sohi tassullaan puhelimen kiinni. Tuu tänne sanomaan.

Kiitos jokapäiväisen päänsäryn ja sen aiheuttaman hitaan lukutahdin päätin olla menemättä huomiseen kesätenttiin ja tenttiä nuo samat kirjat ensi kuussa, mikäli mahdollista. Ensi viikolla tentin kuitenkin kaksi kehitysmaatutkimuksen kurssia kerralla, eipä tässä kaikkea jaksa. Onni on Teema – sieltä sattui lauantaina tulemaan dokumentti, joka oli tehty yhden ensiviikkoisen tenttikirjani pohjalta. Onneksi joskus on tehty opiskelu helpoksi! Päätettyäni tänään skipata huomisen tentin, aloin silmäillä syksyn opetusohjelmaa ja mahdollisia proseminaariryhmiä. Pakollisten kieliopintojen tasokoepäivät on jo kalenterissa. Vetelehdin vielä kesäkuun, painan hommia kaksi kuukautta ja sitten saakin taas opinnot ahdistaa. Päätetty. Nyt soittimessa pyörii Magyar Possen paras levy, takana on tunteja ylimääräistä unta ja lompakossa uinuu tyhjyys. Olkoon kaikki.

Ylihuomenna painun Itä-Helsinkiin tuntemattomaan paikkaan ja töihin, joista ei ole minkään sortin aiempaa kokemusta, mutta joista aion murjoa itseni läpi vaikka väkisin. Laastaria kyllä riittää.

Kallion yössä

Kahden aikaan arkipilkku, ravintolat hätistävät ulos asiakkaansa jotka heinäsirkkaparvien tavoin hitaasti hajaantuvat kukin suuntaansa. Tupakit poltellaan, askelten taakse jäävät kusivanaiset kadut, laulut loppuja vaille. Sä oot hyvä jätkä kuule, kuuletsä, sä oot hyvä jätkä mä sanoin, meillä on yhteys, nyt meillä on yhteys.

Nainen punavalkoraitaisessa mekossa, sievä pysty nenä

Mä olen niin päissäni ettei tätä usko kukaan --- ei kukaan mä sanon! ---pitele mua

Ja kymmenisen sekuntia myöhemmin, nuori mies miesseurueessa, katselee ylös portaita kohti Neljättä linjaa

Nyt jos koskaan täytyy sanoa, rakas Kirsti - nyt ei pysty




Hesari.

Kootut tauot

Vietin kesälomani viikonloppuna, tai siinä luulossa ainakin olin. Matka kävi kohti synnyinkaupunkiani Savon sydämessä yo-kemuihin, jonka juhlakalun kanssa olen kuulemma joskus mahtunut samaan vesisaaviin. Ja usein kuulemma pitikin mahtua. Juhlat venyivät osaltamme toisen päivän puolelle - häivyimme nuorempina tuttavaperheemme mökille saunomaan ja uimaan, etupenkillä mukava lääkäripariskunta. Iltahämärissä järvelle laskeutui valtava joutsen siivet levällään ja tarkkaili kauempaa neitseellistä uintiani puolityynessä vedessä. Aamulla tunsin heränneeni maanpäälliseen paratiisiin. Kirkas auringonpaiste läikkyi vedenpinnalla, tuuli kävi pihakoivuihin, linnut lirkuttivat. Olen kai asunut tarpeeksi kauan ruuhka-Suomessa, asunnossa, jonka ikkunasta ei näy ainoatakaan puuta. Viimeksi olen osannut kaivata vehreyttä, kun asunnon ja rautatieaseman välille oli viikoksi lykätty lavallinen puuhaketta. En osannut ohittaa katua tulematta paremmalle tuulelle. Siitä paikasta siirryin Pohjois-Suomeen itärajan tuntumaan, entiseen lampolaan ja nykyiseen harvalattiaiseen liiteriin, jalkoihini tuli katiskantuoksuisten kumisaappaiden tuntu, käsiini kovettumat ja korviini oma ääneni, joka äitini sanoin nimesi: Tule pois sieltä takaa, kirveenterä voi irrota.

Tosielämässä tuntuu hankalalta ajatus, että joskus asuisin maalla. Ehkä sitten eläkkeellä, jos sinne asti koskaan pääsen. Tai jos sattuisin saamaan töitä maaseudulta. Missään tapauksessa en tahdo asua maalla ja käydä kaupungissa töissä. Tahdon elämän vailla omaa autoa. Ihannetilanne tulevaisuudessa olisikin sellainen, että asuisin ja työskentelisin kaupungissa, ja omistaisin ehkä mökin, jonne pääsisi joukkoliikenteellä. Ihannetapaus ehkä siksi, ettei se koskaan toteudu. Vaikka tällainen mahdollisuus joskus tulisikin eteen, luultavasti jänistäisin. Omaisuus ahdistaa. Todennäköisesti tulen asumaan ja mökkeilemään loppuelämäni vuokralla, ilman autoa tai muuta suurta, keräämättä ympärilleni muuta krääsää kuin kirjoja, vuodevaatteita ja astioita. Missä hammasharja, siellä koti. Terveisin siis nimimerkki Taas ostin tuikkulyhdyn, selitteinä suomalainen käsityö, kauneus ja miinus viiskyt prossaa.

Vaihtoon lähtenyt ruususuu tulee tällä viikolla takaisin. Luvassa on siis iloista hengailua ja ehkä jonkin sortin kukkaroystävälliset pippalotkin. Kävi nimittäin niin, että kesäkuuksi luvattu työ peruuntuikin. Ylistäkää Juha Mietoa, saakeli! Rahaa on siis seuraavan kerran luvassa heinäkuun puolivälissä. Siihen saakka vallitkoon itku ja vyönkiristys, vierailuoikeus vanhempien jääkaapilla sekä puisto-olustelu. Jääkööt tähänkin saakka harvinaislaatuiset tuore-ciapatat ja kalliit kasvikset. Mikäli kattolamppu palaa loppuun, täytyy vain nauttia pitkien kesäiltojen luonnonvalosta, kynttilää kun näet siihen tuikkulyhtyyn ei ole valmiiksi hankittuna.

Heinäkuussa alkavasta kesäduunista tullee hauska - tunnen jo ennalta osan työkavereista. Yllätys tosin oli se, että viime kesänä kanssani Hämeenlinnassa ollut nainen on nyt tuollakin! Tosin harjoittelijana, mutta silti. Pienet on museopiirit. Viikko sitten selvitin perehdytyksen ja illalla huojuin näyttelynavajaisten jälkeen, vatsa täynnä uskomattoman hyvää ruokaa, kämpille toisella kädellä viimeistä valkkarilasillista kumoten ja toisella pyörää taluttaen. Viikko jatkui lupsakalla yöinventaariolla Vallilassa - palkan on hyvä juosta, kun seisoo kädet kuudetta tuntia kylmäaltaassa eikä mielentila ole ollenkaan Novan soittaman Uno, Dos, Tres -biisin mukainen. Tosin tehdessäni sähköistä kirjoihinvientiä viereeni tosin sattui väsyneen oloinen vakkari, joka kertoi hakeneensä lääkikseen, olevansa parhaillaan seitsemättätoista tuntia töissä ja aamuvuoronsa alkavan kolmen tunnin kuluttua. Toivotin kovasti onnea pääsykokeiden tulosten odotteluun sekä reissuun, jolle tyyppi alahyllyn tuntumasta nousi - kysymään pomolta, josko saisi lähteä hetkeksi kotiin.

Alan aamu aamulta yhä enemmän rakastua lainapaahtimeeni. Voisin toimia samoin kuin se onnellinen nainen, joka omassa maailmassaan meni naimisiin Berliinin muurin kanssa. Paahdin olisi kumppanina mitä oivallisin - halutessani kuuma asteikolla yhdestä viiteen ja erittäin vähään tyytyvä. Senkun vähän murunkeräintä pyyhkäisee.

Mars-musiikki

Kaikenlaista. Tänään on sitten Marsiinkin laskeuduttu. Mä olen vain katsonut Officea ja kuunnellut Juana Molinaa jalat melko tiukasti Maassa ja ollut ihan onnellinen.

Olen myös syvenevällä epätoivon ja hällävälii -meiningin vaihtelulla hakenut töitä kesäkuuksi - sähköpostin osoitekenttä antaa jo rutiinilla otsakkeen "työhakemus", kun sormi harhautuu painamaan t-kirjainta. Tänään sitten, juuri kun olin aamun mittaan parinkin työpaikan perään soitellut ja hakemuksia lähetellyt, kilautetaan vuokrafirmasta, että nyt olis tällainen sanelunpurkuduuni Pasilassa koko kuukaudeksi. Kaikki järjestyy, mään. Kerkesin jo hakea opintotukeakin, mutta sen voi sitten myöhemmin palauttaa. Tänään iltapäivällä menen, minnes muuallekaan kuin heinäkuussa alkavan oman alan kesätyön perehdytykseen. Sen jälkeen painun flirttaamaan kuvataidekasvattajien kanssa näyttelynavajaisiin toiselle puolelle kaupunkia. Mukavaa vaihtelua elämääni, johon on viime aikoina kuulunut lähinnä sisällä möllöttämistä ja Foucaultin lukemista hissan kirjatenttiin, silloin kun olen onnistunut työntämään Officen kaudet jonnekin piiloon. Seuraavaan tenttiin onkin mahtavat kaksi viikkoa, nyt on se pieni väliaika, jolloin saa ajatella muutakin kuin 1600-luvun itäsuomalaisten oikeudenkäyntien yksityiskohtia.

Ensi syksynä remontoin opiskelujani parempaan suuntaan, tai ainakin yritän. Syksyllä menen proseminaariin, käyn enemmän töissä, yritän parhaani mukaan saada aineopinnot kasaan ja mikä akuuteinta, aloitan kieliopinnot. Kun kerroin tästä kahvikupin ääressä keski-ikäiselle idolilleni, sain kuulla miten valmistuminen on tässä maailmassa yliarvostettua ja ettei millään ole kiire. Oikein. Tuskin olisin tällaiseen puuskaan päätynytkään, jollei Taikista olisi odotetusti kolahtanut se hylkykirje. Ensi vuonna sinne hakiessani haluan olla opinnoissani jo pidemmällä. En osaa luovuttaa, enkä tämän suhteen edes halua. Meikä on super ja pääsee mihin vaan, kun vaan muistaa vetää vatsan sisään. Right?

Etsin edelleen asuntoa ja työtä syksyksi. Elämän pohja-ainekset ovat siis hyvin kasassa! Kuitenkin olo on enemmän kevyt kuin ahdistunut. Etsin, mutten stressaa - ei ne asunnonvuokraajat ja työnantajat mun verenpainetta aisti. Painan töitä ja työhakemusten lähetä-nappia kesän, lueskelen tentteihin ja koetan nähdä aurinkoakin vähän. Rapakunto ja rehottavat kulmakarvat saavat olla haittaamatta.

Elämänlaatu kohosi muuten sataviisitoista prosenttia, kun sain lainaan äitini leivänpaahtimen. Aamupalalla tuntuu kuin olisi ihan täydellinen rivariosakkeen omistava veronmaksaja, kun paahdin kolahtaa ja pöydällä kahisee kaihdinvalon raidoittama Rauhan puolesta.

Kaiken hyvän puolella, Aarno Laitista vastaan

Täydellistä. Olen vältellyt torstaina pidettäviin, kahteen samanaikaiseen filosofiantenttiin lukemista siinä määrin, että täytin ja palautin jopa veroilmoituksen mieluummin kuin tartuin tenttikirjoihin. Mutkia aavistuksen mutkistelemalla ja verovähennyskelpoisuuden määritelmää venyttämällä sain matkakulukorvaussumman piirun verran yli vuosittaisen omavastuurajan. Tällaiseen jumppaan olisin tuskin ryhtynyt, ellei veroilmoituskuoresta olisi silloin pari viikkoa sitten paljastunut mittava mätkykirje. Ei näköjään auta, vaikka veroprosenttia kuinka hilaa tarkoituksella ylöspäin, sontaa sataa niskaan joka tapauksessa. Yritäpä sitten hyvillä mielin tehdä paskaa duunia paskalla palkalla - ja paljon. Tätä ei saa nyt käsittää väärin, maksan veroja mielelläni, vaikka eipä juuri edes ole mistä ottaa. Toisilla menee kuitenkin aina huonommin kuin mulla, se on vissi. Tietysti mun tuurilla käy niin, että juuri kun itse laskeudun ylikoulutettuna akateemikkona kortistoon, on veropohjaa muutettu ja tukiverkkoja karsittu juuri sen verran, etten itse pääse huolenpidosta nauttimaan. Täytyy vain toivoa parasta (perustulo) ja pelätä pahinta (sinimultaa kynsien alla seuraavatkin vuosikymmenet), ei kai tässä muu auta. Paitsi että suunnitelmissa on kyllä valmistumisen jälkeen vakuuttaa koko työmaailma siitä, että humanisteissa on maailman tulevaisuus. Nöyristelty on jo tarpeeksi.

Tosin tämän humanistin pitäisi parhaillaan olla lukemassa kuutta tenttikirjaa, siivoamassa, tiskaamassa ja palauttamassa (muita ja luettuja) kirjoja kirjastoon. Viime päivät ovat muutenkin kuluneet Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan kausien katsomiseen, Uudenmaan mankeloimiseen junalla (hyvät bileet Suvilahden tehdasalueella viime viikolla, uudet tulossa taas perjantaina!), lääkärissä käyntiin ("Joo, ens syksystä lähtien tän polin helsinkiläiset potilaat käy Peijaksen sairaalassa Vantaalla ja espoolaiset potilaat siirtyy tänne Helsinkiin" - que?), tilin saldon epätoivoiseen katseluun (ehkä summa suurenee kun sitä tarpeeks tuijottaa - tai ainakin lakkaa pienenemästä) sekä synttärilahjojen miettimiseen kolmelle eri henkilölle. Äitienpäivä oli kaunis, annoin äidille Munakoisojen kiukku -kirjan ja kukan, jonka nimeä en tiedä. Jääkaapissa on vieläkin säästelty palanen taivaallista parsapiirakkaa, jonka ajattelin nauttia illalla Fitzin ja Fizzin kera. Vaikkapa palkkioksi ahkerasta päivästä, sano.

Viime päivinä jonkinasteista kyrsiintymistä ovat aiheuttaneet paitsi ulosmenemistä vaativat, lämpimät päivät, myös se, että menetin yhden ylisiistin vuokrakämpän vastavalmistuneelle tradenominplantulle. Terkkuja vaan sullekin, toivottavasti nautit. Olen tässä mietiskellyt, miten siistiä olisikaan olla noin nelikymppinen, tasapainoinen ja ryhdikäs nainen, joka tietää mitä tahtoo ja joka myös tekee ja toteuttaa. Siistiä olis myös, että olis asunto ja työpaikka syksyksi sekä sitä hyvää ryhtiä. Olen nukkunut tässä vuoden sohvalla, tehnyt pätkätöitä, opiskellut lähinnä sivuainetta ja viettänyt suhteellisen epäterveellistä ja epäsäännöllistä elämää. Joskus sitä kaipaisi vaikkapa sitä, että olisi varmuutta toimeentulosta, varaa käydä joogassa tai hankkia lemmikki ja ennen kaikkea auktoriteettia sisään- ja ulospäin. Olen kyllä tehnyt selväksi joka työpaikalla, että mua ei kohdella miten huvittaa vain siksi, että olen nuori ja naispuolinen, mutta sekin olisi suunnattoman paljon helpompaa, jos mussa olis edes hiukkasen Lenita Airiston näköä. Kuten vanhemmassa merkinnässänikin on tullut ilmi, tämän ikäistä harvemmin esimerkiksi kohdellaan asiaankuuluvan kunnioittavasti muuten kuin puhelimessa.

Keksin muuten hyvän synttärilahjan itselleni. Silmät hörölle: tyytyväiseksi minut tekisi lappunen, jossa Aarno Laitinen myöntäisi määrittelevänsä minut omaehtoisesti lempivihollistensa joukkoon - feministiksi ja viherstalinistiksi. Eikun rustaamaan! Vaihtoehtoisesti voi sitten seuraavien synttärieni yhteydessä tehdä lahjoituksen tililleni. Mielellään kolminumeroinen summa, ja viestikenttään teksti Osta itelles jotain nättiä.

Heikoin jaloin kotiin

Vappu. Täpötäysi Alko, kassajonon viimehetkenpaniikki eli jospa vielä sittenkin yksi pullo lisää, tai sitten ei. Toisten laukuista kaivettua skumppaa lämpimällä puulaiturilla Pitkänsillan vieressä, mansikoita, vastarannalla Nieminen&Litmanen, tytöt aurinkolaseissaan ja pojat henkseleissään siirtyivät polaroid-kuviin. Keskustassa sekava mielenosoitus, sinisiä savupommeja, hartiasta jo tarttunut mellakkavarusteinen poliisi, jolla oli harjoiteltu käskevä ääni ja kireät, hätäiset silmät. Asfalttiin rikkoutuvaa lasia, huoli väkimäärään kadotetuista ystävistä, Mannerheimintien varren rakennusten seinistä kimpoilevaa uhmakasta musiikkia. Hajahuutoja kun vierestä viedään.

Enpä pitkään aikaan ole juhlinut katkennut filmi perässä lärpättäen. Heräsin kaikeksi onneksi kuolemanhajuisten kenkien kanssa ihan omasta kämpästä, suuhun oli kissa kakannut mutta muuten henki hyvin pihisi. Vappupäivän katselin kuinka pyykki kuivui, televisiosta tuli pölynimurin historiasta kertova tanskalaisdokumentti ja jumittaa sai kaikessa rauhassa, kuunnellen seinänaapurien vapunpäivän brunssia. Myöhemmin tulin koomaamaan Hyvinkäälle, odottamaan uutisia sairaalasta ja silittämään juhlamekkoa maanantain näyttelynavajaisiin.

Nyt tämä kiltti tyttö kuuntelee UB:ta, pitäisi tenttiin lukea mutta minkäs teet näin kauniilla säällä. Olispa pian kesä. Mieli tekee uimaan ja nauttimaan mehujäätä, johon tuulenpuuska on sekoittanut hyppysen rantahiekkaa.