Et puis seulement quand c'est fini, alors on danse

Tästä päivästä ei ole muuta sanottavaa kuin se, että kylläpä nousee verenpaine junia vapaapäivänäkin kiroillessa. Työpäivänä kiinnostaa vähemmän olla siellä sorvin äärellä ajallaan - varsinkin kun myöhästymisselityksenä pelkkä "veeär" on jo lunastanut uskottavuutensa - mutta että omallakin ajalla pitää noitua! Jotain ryhtiä nyt tähänkin hommaan, toivoo Raskaan sarjan käyttäjä. Vapaatani ilostutti myös rankkasade, joka ehti kastelemaan allekirjoittaneen päästä varpaisiin Riihimäen asemalla katoksen suojasta huolimatta. Lisäksi kuuntelin paikallani lapsivaunussa kolmen vauvan raivoitkusinfoniaa koko matkan ajan Tampereelle. Kyllä nauratti.

Tätäkin enemmän on kyllä ilahduttanut alesta (kiitosjeesus!) ostamani Studio Julmahuvi -kokoelma. Kreikan meri, meri Kreikan. Piti katsoa kaikki kahdeksan jaksoa, ennen kuin eilisen työpäivän aiheuttama yliaktiivisuus huuhtoutui pois. Toimii! Huomasin, että tämän vapaan jälkeen olenkin töissä kahdeksan päivän putken. Olin jo menossa nillittämään, etten jaksa siis millään niinku sellasta tehdä ja että voisko vuoroja vielä vaihtaa, etsää viitsisitsää, mutta sitten kuulin viisaammaltani, että tällaisestahan saa ylityölisiä. Saa nähdä, saanko niitä ilman perään itkemistä. Yleensä on kuulemma ollut tapana jättää tämänkaltaiset turhuudet maksamatta ja ilmeisesti luotettu työntekijöiden tietämättömyyteen. Loistavaa. Huomenna otan vielä suunnan kohti Helsinkiä pitämään kivaa, sitten saa tulla hommia ovista ja ikkunoista. Ja sitä rahaakin, pliis.



Nyt otan silittelen vähän kissaa Nedgångslåtenin (...) tahdissa ja imaisen siideriä. Loistavaa.

Vääntö on hurjaa

En jaksaisi sietää tätä hellettä enää ainoatakaan päivää. Väsyttää ja vituttaa. Kadullakin tekee mieli repäistä rätit yltä ja painella lähimmän marketin maanalaiseen jättikylmiöön, jollaisessa vietin salaa viime kesän kuumimmat tunnit halaillen tarjouksessa olleita kolmen litran jäätelöpakkauksia. Missä on tilaamani lumimyrsky? KYSYN VAAN. Kaiken lisäksi aurinkoinen sää saa työpaikkani kiiretason nousemaan kafkamaisiin korkeuksiin. Aikaa syömiseen ja juomiseen ei ole, mikä tekee mistä tahansa hommasta selviämisestä mielenkiintoista. Ehkä huomenna ehdin syömään lounaan (nuudeleita ja maapähkinöitä) ennen neljää.

Kissanhoitojakso kakkonen pärähti käyntiin lauantaina. Muistoja on matkalta kertynyt jo rannettani ympäröivien hampaanjälkien verran. Tämä herra on kärty - seurasta, silityksen suunnasta, ruoasta, hiekkalaatikon siisteydestä, parvekkeen oven ja sälekaihtimien asennosta sekä nukkumaanmenoajoista. Tämä tarkoittaa, että isäntäväen sopisi olla kotona kaksneljäseittemän, silittäminen käy vain sydäntä kohti, kupista tulee löytyä Kitekattia (Hurmurin herkut -lajitelma), kopasta ei pissaa eikä kakkaakaan, partsille pitäis aina olla äksess, ulos sopisi nähdä kaulaa taivuttamatta ja nukkumaan täytyy tulla ajallaan - eli silloin kun karvanaamaa alkaa haukotuttaa. Tälläkin hetkellä makkarista kuuluu vaativa marina. Onneksi olen vain kerran saanut siivota saunanlauteiden alta löytyneitä protestipökäleitä. Tähän mennessä. Tietysti tämä hurmuri saa anteeksi yhdellä vihreiden silmiensä katseella, ja viimeistään, kun valojen sammuttua hapuilee kainaloon.

Väsyttää ja vituttaa taisi muuten niitäkin apinoita, jotka katsoivat oikeudekseen pahoinpidellä jalankulkijoita. Tällaista perseilyä ei vain oikein osaa laittaa helteen piikkiin. Neuvoksi: jos vihanhallinta tuntuu haasteelliselta, kannattaa jäädä kotiin katsomaan peiliin.

En vain saa tarpeekseni herneistä, yhdeksänkymmentä vuotta vanhoista saksalaisista elokuvista, työmatkani sorsanpoikasista, kissankehräyksestä, pyöräilystä helteestä halkeavan kaupungin halki, uusista korollisista avokkaistani, lapsista jotka pelätessään käyttävät sanoja kuten "mörkyli", vuosisatoja vanhojen kiviseinien rakosissa pesivistä västäräkeistä ja pääskysistä, vadelmalimonadista ja kalpeista aamuista hiljalleen heräilevillä junalaitureilla. Laukussani on aina hyvää luettavaa.

Tajusin eilen, että kesätöistä on ohi jo puolet. Kakkaa tuulettimessa on vielä kovasti edessä, muttei se mitään. Rusinathan ovat niin makeita.

Johannes Rinkelinkastaja

Juhannuksena oli aika lailla kivaa. Peltojen päällä sykki musiikinpörinä eikä le grill päässyt juuri jäähtymään. Menin tosin sammumaan sohvalle jäätyäni siihen hetkeksi lämmittelemään, muttei se mitään. Aamulla heräilin hiljaa, katselin lattian valoläikissä nukkuvia. Keittiöön saakka kuului, kuinka joku soitti pihalla kitaraa. Hyttyset olivat syöneet sääret veriläiskäreille.

Kissanhoitojakso ykkönen alkoi alkuviikosta. Toinen residenssin hoidettavista on herttainen, kokomusta töpökkä, joka jo siristelee keltaisia silmiään ja kehräilee eteismatolla, kun vasta kierrän avainta ulko-oven lukossa. Toinen, vanhempi, onkin jo haastavampi tapaus. Arvaamaton, ja säännöllisellä lääkityksellä. Ensimmäisen kerran vähän kylmäsi ottaa kyseinen ilves niskalenkkiin ja työntää ruiskua ääntä kohti, mutta kyllä se sitten siitä. Kaipaa sekin välillä syliä - varovaisella kissittelyllä olen saanut sen jo monesti sohvalle kainalooni. Kohta ollaan jo kavereita. Ainakin sitten, kun varsinainen tutkintoni Mississippin korvantausrahnutusyliopistosta saapuu. Vaihtaisin tällaiseen duuniin anytime. Kakkaa se vain on, kuten kaikki.

Ylihuomenna kutsuu taas sorvi, eikä yhtään huvittais. Just ja just kun jaksan pyörittää uusia perunoita rasvassa ja sipulissa ja katsoa mykkäelokuvia.

Leikkejä laulumailla

Kipeänä kärvistellessä on tunnetusti aikaa. Olen nuhakuumeella ansaitsemani sairasloman aikana ehtinyt jo tiskata, imuroida ja lukea noin tuhat sivua kirjaa. Tosin kaksi ensimmäistä sain aikaiseksi vasta hetki sitten, otettuani naamaan kaikki napit, joista jotain hyötyä tähän oloon tuumin olevan. Toimii. Olo koheni sen verran, että tohdin pistää sormeni myös blogin ulkoasuleluihin, kuten varmasti näkyy. Tadaa!

Olo on tosiaan eksoottinen, oli jo maanantaina työvuoron viimeisiä tunteja kädet silmillä lusiessani. Olen viimeiset kolme päivää vain kehitellyt kokovartalomakuuhaavoja, torkkunut lehti naamalla ja katsellut taivasta läpi harmaakalvoisen ikkunan. Ja kaivannut kontaktia kanssaihmisiin. Moisen luksuksen sijaan olen tyytynyt nappailemaan lääkkehiä ja sietämään taudin oireita, jotka tällä kertaa ovatkin ihanan monisävyiset. Normaalisti lentsussa ei mikään maistu miltään, mutta tällä kertaa asia on toisin - kaikki maistuu itsepintaisesti metallilta. Savuseitanpakettikin leipomosämpylöiden ohella meni iloisesti hukkaan, kun herkun nauttimisen jälkeen tuntui kuin olisin syönyt kirjaston ovenkahvan. ÄÄTTÄNÄ! Lisäksi huomiset kekkerit työtovereiden kanssa jäävät nyt väliin. Menen koiruuttani tartuttamaan jonkun muun. Erästä kohti voisin ihan vahingossa aivastaakin. Kehtaakin olla tollanen.

Piakkoin alkavat kissanhoitojaksoni. Aion lököillä pitkin sohvia ja silittää milloin mitäkin karvakylkeä töiden tekemisen välissä. Voittaa kotona yksin makaamisen 1000-0, vaikka yksi kissoista onkin sellainen suuri ja muriseva.

Seinäruusun vapaapäivä

Nyt ollaan jännän äärellä. Äsken ripustaessani märkiä vaatteita aivan liian pieneen pyykkitelineeseen tipahti eteismatolleni paitsi päivän lehti, myös suurikokoinen kirjekuori. Jo alareunan leima kertoi sen lähettäjätahon ja sai aikaan äkkinäisen naurunpurskahduksen. Voejeesus. Ollaan sitä nyt niin soveltuvia. Luulen, että joku toinen saa ilon ja onnen kouluttautua teini-ikäisten sylkykupiksi. Koska en ole mielenlujuudestani aivan saletti, saatan heti hankkiutua papereista eroon, etten vain vahingossa palauta paikan vastaanottoliperiä. Syytän tästä lähinnä murusista koostuvaa päätöksentekotaitoa vuosia jatkunutta institutionalisoitunutta pelottelua. Töitä ei nimittäin kuulemma niinku koskaan saa, jossei ole viittä kieltä sivuaineena, kolmea sivuainekokonaisuutta pitkinä, pedagogisia käytynä, tuhannen viidensadan pisteen kandia ja kymmenentuhannen pisteen maisteria, menestyksekästä verkostoitumistaitoa, täyttä vaihtovuotta Brysselissä ja harjoittelua Saksan suurlähetystössä. Jos en tietäisi paremmin, saattaisin purematta niellä tällaisen humpuukin ja koota hiki päässä ja kakka housussa megatutkintoa, jotta edes joku joskus huolis. Onneksi jo tiedän, että joku hullu tulee aina olemaan meikäläistä keskinkertaisuutta parempi ja viemään makoisimmat työpaikat pottunenäni edestä. Parempi vain keskittyä siihen, mitä haluaa tehdä ja missä tuntee oikeasti olevansa hyvä. Siinä voittaa sekä mielenrauhani että yhteiskunta.

Eikun hetkinen. Viimeiset neljä vuotta en ole muuta juuri pohtinutkaan kuin työpaikan saantia ja tehnyt älyttömästi töitä sekä opintorekisterin että CV:n (yök) säälliseksi täyttämiseksi. Tulevaisuus on näyttäytynyt ojina ja allikoina, josta joko selviää jotenkuten tai ei selviä ollenkaan. Joka tapauksessa kengät kastuu, itikat syö päänahan auki ja sitten vituttaa. Pelottelu on toiminut paremmin kuin hyvin - sitä on jo hyväksynyt, että pätkätöitä tässä tehdään koko elämä, kehnolla palkalla. Samaan aikaan sitä tietää olevansa niitä myyttisen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuottamia huippuosaajia, joilla ei pitäisi olla mitään hätää. Eipä. Huippuja mahtuu huippujenkin joukkoon aika monta, ja yhtä virkaa hakee vähintään muutama sata äf-ämmää. (Voin kuvitella, kuinka housukakka haisee, kun haastatellut kokoontuvat auloihin.) Sitten olisi vielä suotavaa olla niimmaan onnellinen siitä määräaikaisesta kyykytysduunista, kun on sentään niitä töitä. En osaa olla. Täystyöllisyydestä osaisin. Ja terveisiä teille realisteille: kyllä, olen moneen otteeseen harkinnut alan vaihtoa, niin surullista kuin sellainen onkin.

Koetan loppupäivän (tai -kesän) toipua aamuisesta kirjeestä ja keskittyä muuhun. Esimerkiksi tarkastella jännästi junalippuihin ja olueen tyhjentyvää lompakkoa, kameran sisältöä (ässät kekkerit ässien työkavereiden kanssa - aamupalaksi mansikoita ja sitten töihin) sekä kortintekotaitojani äidin tulevien pyöreiden kunniaksi. Kohta täytyy sammuttaa luupilla soinut Svennebanan ja ryhtyä larppaamaan kunnollista ihmistä. Joku kauluspaitakin löytyi kirppikseltä.

JÄHKIÄÄ

Hoh-hoh-hoijjaa. Vapaata on enemmän kuin lekuri määrää, mikä on hyvä. Muutoin kärsisi se osa aivoistani, jossa on vielä jotain mielenterveyttä jäljellä, sillä työpäivistä ei noin vain näköjään toivutakaan. Tosin lompsaan vilkaistessa kiristyy sisin solmulle joka tapauksessa - rahaahan ei tule, jos ei ole tuntejakaan, vai miten se nyt meni. Viime vuoronkin venytin yhdeksäntuntiseksi, kun pyysivät. Tuloksena oli viiltohaavan tuntu kurkussa, mutta kuulunee asiaan. Kolmella tunnilla aamuista kurinpitohuutoa alakoululaisille on hintansa. Viesti vanhemmille: kasvattakaa kersojanne. Viesti opettajille: tehkää duuninne. Kumpikaan ei a) ole mun hommiani, b) kiinnosta.

Herättääkseni kateutta kaikissa teissä kolmessa lukijassani, kerron kuinka rahaa säästyy. Pohdittuani asiaa sekä logiikan että empirian pohjalta olen päätynyt siihen, että universumi antaa ja ottaa. Esimerkkinä käy hyvin eilinen päivä.

Aloitin tuhlaamisen heti aamusta. Muovirahaa paloi paitsi kosmetiikkaan, myös terveelliseen lounaaseen keskustan kasvispaikassa. Kahvihampaan vihoitellessa en tyytynyt euron arvoiseen kupilliseen kuumaa, vaan huomasin kävelleeni takaisin pöytään miltei puolilitraisen latten ja valtavan, suklaakastikkeessa kelluvan kookosmokkapalan kanssa. Koska minulla on muutoinkin ongelmia elämänhallinnan kanssa, luin kahvilan kaikki vanhat Aamulehdet. Ostettuani junalipun päätin vielä käväistä itukaupassa ennen lähtöä. Sen sijaan poikkesinkin sukkahousuostoksilla vaateliikkeessä, jonka alerekin kävin tottumuksesta lävitse. Siellä roikkui se antopuoli: kymmenellä eurolla sain tuiki tarpeellisen kynähameen, siistit housut ja törkeän hienon juhlamekon. Kuluttajan logiikalla säästin yli sata euroa. Kiitokset tähtipölylle!

Aion koetella onnenkantamoistani vielä tänään kahdella kirpparilla. Mitäpä sitä nyt jotain vuokranmaksua murehtimaan, lal-lal-laa.