Sinne päin

Alan nyt havahtua tietoisuuteen, että tieteellinen tutkimus on paskaista hommaa. Mielenrauhani oli eheämpi kesällä, kun aamun sai aloittaa kunnollisella asiakaskäymälöiden kuurauksella ja edetä siitä kakkavaippojen kantamisen kautta piharakennusten lattianpesuun. Nyt laukkaan arkistosta toiseen (jotka onneksi yhtä lukuunottamatta sijaitsevat asuinkaupungissani) ja useimmiten palaan takaisin kotiin tyhjin käsin. Kyseenalaiset taidot tiedonhaussa eivät juuri asiaa auta. Takaraivossa lällättää ääni, joka toistelee tilanteen olevan aivan oma vikani - olisin toki voinut hieman helpommankin aiheen valita. Onneksi armollinen yliopistonlehtori, jonka luokse menin aineeton mutta käteentuntuva hattu kourassa, ilmoitti ettei aiheeni "aivan perseestä" ole. Itsetuntoa ei kyllä hivele se, että ryhmässäni on kuudennen vuoden filosofianopiskelija sivuainetutkielmaa tekemässä (ja jonka aihe on niin vieras, etten oikein vieläkään ymmärrä mitä hän tulee tutkimaan) sekä sellainen kuuluisa, 1980-luvun alussa yliopistoon kirjautunut N:n vuoden opiskelija, jolla on mielenkiintoinen aihe, syvällinen tutkimusote, pyöreät silmälasit ja Avara luonto -ääni, eli kaikkea mitä minulta puuttuu. Paskaista on fiilistellä joka tapaamisen jälkeen sitä, kuinka väärässä paikassa tunnun olevan. Aiheenalustuksenkin kirjoittaminen on vaikeaa, kun jokaista lausetta tuntuu olevan tarpeellista punnita, että voikohan näin nyt sanoa, ei näin voi yleistää, tää on ihan paska aihe ylipäätään, ei tätä voi edes kunnolla tutkia kun lähteitä pitäisi rankasti ylitulkita että sais edes vähän tekstiä kasaan. Selkää särkee, verkkokurssi on paska, pienryhmä paska, Unicafen ruoka paskaa, tilin saldo suorastaan lämmintä paskaa, uni ei tule, sisäpihan remontti ei ikinä valmistu ja ne työmiehet vittuilee mulle viroksi kun kysyn että voinko äkkiä nyt luikkia tuonne nostokorin alle ja viedä roskani roska-astiaan, naistenlehtien irtonumerot on paskoja, kotimaisten sukkahousujen laatu on paskaa, iltapäivät lehdet myy aakkospaskaa, jääkaapin perukoilta löytyy yhä paskaa, edellinen asukas on maalannut ikkunalaudan päädyn spray-maalilla hopeiseksi (ei jumalauta mitä paskaa), joku paskanen ääliö oli kehdannut puhkoa mun pyörän takakumin juuri kun olisin mankelia kipeimmin tarvinnut, lakanat on paskaset ja ratikassa haisee paska. Lisäksi silmissä olis nyt pallolaajentuman tapainen, kun elämä on litistynyt Wordin tyhjän asiakirjan tuijottamiseksi. Tähän vitutukseen ei nyt auta edes kodin vaaleanpunainen ovi, varsinkaan kun pirinistit viiltelee naapurikadulla vastaantulijoita kasvoihin. Tule apuun, Anja!

Toisaalta vietin eilen mukavan iltapäivän seesteisessä syyssäässä. Ensin menin vanhemmilleni tapaamaan kissaa, joka laski verenpainettani puskemalla ja purraamalla ennen kuin olin edes takkia saanut päältäni. Eläin on jo muuten lihonut normaalipainoon, ja sen turkki kiiltää upeasti. Myöhemmin kokkailimme kahdeksanvuotiaan veljentyttöni kanssa maukasta wokkia ja juttelimme niitä näitä toisen läksynteon lomassa, ja sain muun muassa vastata siihen jokatädin lempikysymykseen: Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen? Kerroin kyllä rehellisesti, mitä mieltä itse asiasta olen, mutta kannustin pohtimaan asiaa itse kaikessa rauhassa. Sanoin kyllä suoraan senkin, että kolmannen luokan uskonnonkirja on näköjään aivan paska, ja ettei uskontoa tarvitse koulussa opiskella, jos se tuntuu pahalta. En mennyt sen syvemmälle aiheeseen - jutella voi myöhemminkin siitä, kuinka kuvottavaa tapa on vauvojen pakkokaste ja sekin, että oman mielipiteen muodostukseen kykenemättömät lapset opiskelevat koulussa tasan sitä senlaatuista tuubaa, mitä vanhemmat, tavasta tai ihan uskosta, sattuvatkin tunnustamaan. Oman kulttuurin uskonnollista traditiota, jos sitä nyt aivan pakko on kaikille pakollisessa koululaitoksessa syöttää, voisi hyvin opettaa vaikkapa historia-aineiden joukossa, erilaisin huomioin uskonnon erilaisista merkityksistä menneisyydessä - tämä siksi, ettei uskonnon roolia menneiden aikojen ihmisten elämässä tule suinkaan vähätellä. Omana aineenaan on sokeaan uskoon tuuppiva uskonto tarpeeton.
Illalla kävin museolla kahvittamassa puistojaoston talkoolaisia. Ilma oli kirpeä, kahvi ja mansikkamehu tuoksui ja rallattelevat lapset istuttivat kukkasipuleita syyshaalareissaan. Pihan puiden oksat olivat omenoista raskaat ja upea ruska hehkui. Rahaa tuosta tulee yhden puhelinlaskullisen verran, mikä on mielestäni ihan tarpeeksi. Varsinaisten töiden alkuun on enää viikko. On ihan helpottavaa mennä miltei tuttuihin hommiin ja nyt ihan vaan kassalle - kellään ei ole ruokakauppaan mennessään mitään korkeita odotuksia tulevan ostostapahtuman maagisuudesta ja palvelun kiitettävästä tasosta, toisin kuin tuntui olevan laita Sokoksella. Nyt ei haittaa, vaikken ole asiantuntija kouluikäisten poikien solmioiden pituusetiketissä tai osaa tyhjentävästi englanniksi neuvoa, mikä kymmenestä erilaisesta tyynystä olisi se paras. Ahh. Tiedän tottuvani liukuhihnamaisiin hommiin nopeasti. Kuukauden päästä kymmentuntinen työvuoro saattaa lurahtaa lävitse vailla ainoankaan aivosolun liikahdusta. Ja ne sunnuntailisät. Kohta saa kai elellä herroiksi ja ostaa vaikka kahta erilaista leipää samaan aikaan, valita aamulla, onko tänään ruis- vai vehnäleipäpäivä. Ai että. Tässähän ihan alkaa selkäsärky sulaa ja aiheenalustus näyttää oikealta tekstiltä. Money money money, give it to me!

Tänä päivänä, kun synnyin

Viime päivät ovat olleet kuulaita, juuri sellaisia kliseisenkirpeitä syyspäiviä auringonpaisteineen ja nopeasti tummuvine, syvänpunaisine iltoineen. Eilen toivuin lauantain semisynttäreistäni (pilkun jälkeinen retki Merihaan kolmeen saakka auki olevaan kuppilaan onneksi peruuntui), makasin suuren osan päivästä peiton alla lahjaksi saatujen sarjakuvien kanssa ja join niin ikään lahjaksi saatua viinimarjamehua. Illalla menin armastani rautatieasemalle vastaan, ja taivaanrannan kytiessä päätimme lähteä kävelylle Seurasaareen. Kuuntelimme hämärässä uikuttavia hanhia ja sorsia, ja minä kosketin metsälammen kylmää, tummaa pintaa. Peloton orava tuli nuuhkimaan kättäni, otti sormestani kiinni teräväkyntisellä käpälällään ja katosi rapisevien lehtien taa. Rajasaari hehkui lahden toisella rannalla. Oli tyyntä ja hiljaista. Puolimatkassa kuljimme yhtä matkaa suuren harmaan koiran kanssa, sellaisen, jolla aikoinaan on ajettu susia. Auringon laskettua sirkat sirittivät lauttalaiturilla. Sillan päältä kurotin ylöspäin, ja lepakot keinuivat äänettä ohitseni.

Huomasin muuton yhteydessä kadottaneeni toisen villasukistani. Täytynee kai vuorotella jalasta toiseen. Muutoinkin on viikko ollut viluinen, selässä väristää, ja hiuksista löytyy karheita takkuja. Särkyä silmien välissä. Tänään ostin sentään ikkunoihin tiivistenauhaa viimaa vastaan. Nytkin välttelen proseminaariesitelmän tekoa, kaksi ryhmäläistä on jo lähettänyt omat alustuksensa, eikä minulla ole kuin lyhkäinen kirjallisuuslista ja jonkunlainen tutkimuskysymys. Syntymäpäivä kuluukin näin rattoisasti. Otin oikeuden ostaa itselleni vielä (järkiostoksena, höhö) kaksi himoitsemaani ja alessa ollutta Marimekon Mauste-tyynyliinaa (ole kirottu, Hakaniemen halli!), ihan näin synttäreiden kunniaksi, vaikka itse juhlinnan ruokiin ja juomiin kului kymppi jos toinenkin. Tosin sain puhelimessa äitini sanomaan maagisen lauseen Vau, kuulostaa hyvältä, sun pitää tehdä sitä joskus meillekin kertoessani, mitä kaikkea olin tarjottavaksi kokkaillut. Äitini on siis henkilö, joka ei ole suostunut maistamaan yhtäkään tekemääni ruokaa, varsinkaan vegaaniksi siirtymiseni jälkeen. Asiaintila on mielestäni hieman epäreilu, sillä olen itse viisitoistakesäiseksi kuuliaisesti syönyt kaiken, mitä synnyttäjäni on pöytään pistänyt. Nyt on kai viimein se hetki, jolloin äitini ei enää ajattele muuttuvansa turhista asioista keuhkoavaksi ituhipiksi sen siunaamalla sekunnilla, jolla kasvisruoka koskettaa Pentikin lautasia, mene ja tiedä. Toivoa näköjään on.

Tämä ilta taitaa nyt joka tapauksessa mennä Monty Pythonin sketsien tuijotteluksi, joten mitäpä sitä noita radanrakennushistorian kirjoja availemaan. Jääkaapissa on kantarellipiirasta, niskassa lämmin neule ja tuikkulyhdyssä kotoinen kynttilä. Päivä se on huomennakin, sanoi filosofian ylioppilas kun play-nappulaa painoi.

Hengitys näkyy

Olen asettunut. Lattialla on mattoja ja katu-uskottava torni mallia kaiuttimet-vahvistin-kannettava, kaapeissa omat astiat, pöydän ympärillä kiroilun kanssa kootut tuolit. Eilen asettelin jääkaapin oveen aiemmin kirpputorilta löytämäni vanhat valokuvat sekä yhden otoksen ylioppilasillaltamme. Kasvojemme piirteet hukkuvat anniskeluravintolan nurkan pimeyteen, lähisalama ei kanna ja vain lakkimme erottuvat valkeina. En vieläkään ole oikein varma, kantaako elämässä loppujen lopuksi mikään. Aamupäivällä luin Metsätalolta juostua Ylioppilaslehteä kyynärtaive labrakokeen jälkeisessä siteessä ja söin puolihomeista paahtoleipää. Jääkaapissa lepäsi eilen leivottu omenapiiras, pilaantuneen soijakastikkeen vieressä.

Tutut jutut tuovat lämpöä, vaikka ikkunoista vetää niin, että ujeltaa. Ysin ratikka ulisee kadun kaarteessa, Kurvi kohisee kauempana, Vallilan paahtimo tuoksuu Pitkällesillalle saakka. Kotikotona kissa hyppää maukahtaen sohvanviereltä syliin ennen kuin kerkeän ojentua kohti lehtipinoa. Äiti täyttää kaksi pussia punaisilla omenoilla, tajuaa ettei ole leipomassa minulle kakkua syntymäpäivänäni ja antaa vaivihkaa rahaa: laita kokonaan vaikka kuohuviiniin. Myöhemmin ojennan saman setelin lainaksi poikaystävälleni, jolla on loppukuuksi rahaa vitonen. Lompakossa polttaa yhteen Rakkautta&Anarkiaa -festivaalien näytökseen oikeuttava lippu. Vedän villasukat jalkaan ja luen viltin alla kirjaston sarjakuvia, ja kuuntelen kuinka sisäpihaa pesevien työmiesten aggregaatti huutaa. Sunnuntai-iltapäivällä kerron turisteille, mistä hallista löytyy presidentin virkavaunu, kolmen katseen päässä pyyhin sormenjälkiä vitriineistä. Askeleet menevät veturihallissa katsomatta paikoilleen, niin etteivät ruumiini ja rauta äkkinäisesti kohtaa. Ikkunoista näkyvät kylmyyteen tukehtuvat lehdet, ja ulkona on kirpeää, surullista. Alkukesästä tummuneet västäräkit ovat kasvaneet aikuisiksi. Ovat hiljaisempia ja katsovat vain, vankienkuljetusvaunun alta.

Ahkerana ja säästäväisenä oleminen ei oikein luonnistu. Onneksi töiden alkuun on enää kolme viikkoa. Sen jälkeen olen niin kiireinen, etten ehdi ajatella.


Elokuvallekin voi itkeä tuntitolkulla.

Mätä kylpyhuone, saastaiset keittiönkaapit ja ai miten niin nää on väärät ruuvit?

Kosteannihkeä muuttopäivä sujui mutkissa kiihdytellen. Itse koetin ottaa kommellukset huumorilla, mutta paremman puoliskoni hymy kiristyi kyllä pariin otteeseen, samoin taisi kuskinkin. Hyvinkään päässä pakettiauto sammui polttoaineen puutteeseen sata metriä ennen huoltoasemaa. Turvavyöt auki, vauhdissa ulos ja työntämään täyttä muuttokuormaa. Auto piti toki myös työntää käyntiin, mutta letkujen ollessa täynnä dieselinvaahtoa ei sekään oikein ottanut onnistuakseen. Kovan polkimenpumppaamisen jälkeen auto hyrähtikin eloon, ja matka kohti maanpäällistä paratiisia, jota Espoon Ikeaksikin kutsutaan, saattoi alkaa. Sängynoston jälkeen oli tarkoitus Helsingin päässä kääntyä Mannerheimintieltä Hesarille, mutta vastoin reittioppaan ohjeita, ja näin jälkikäteen ihan järkeenkäyvästi ei valtaväylältä saa missään kohdin kääntyä vasemmalle. Ei myöskään Hämeentieltä, joten auto tuli koukkauksen kääntää ympäri Käpylässä ja suoria Kurvista kohti kämppää. Auto nätisti hätävilkut päällä parkkiin keskelle ahdasta jalkakäytävää, tavarat neljänteen kerrokseen ja sitten vähän äkäseen jonnekin syömään. Kiitän syvästi kuskia ja kaikkia muutossa auttaneita. Lupaan, etten joko muuta enää ikinä, tai oikeammin ettei ensi kerralla mukanani ole 95 kiloa kirjoja.

Pankkikorttini tulisi jäädyttää tällä sekunnilla. Palkkapäivä on vasta maanantaina, ja olen Helsingissä asustellessani ehtinyt kuluttamaan tilini jo lähelle nollaa. Eilen oli pakko löytää verho ikkunaan - naapurirapun tupakkaparveke on noin kahden metrin päässä ikkunastani, ja jo muuttopäivänä totesin, kuinka epämiellyttävää on elää akvaariossa. Niinpä kaupasta mukaan tarttui metrihinnaltaan lähinnä järkyttävä printtikangas, verhotanko ja klipsullisia renkaita ripustukseen. Onneksi sain kaipaamani räsymatot ystävältä lainaan, ja toiselta saan vedenkeittimen (kiitos kaunis!). Runkopatjan, sijauspatjan ja lattiatyynyjen osto kevensi tiliä jo aivan tarpeeksi, puhumattakaan muuttopäivän löpö-, vaivannäkö- ja ruoantarjoamiskustannuksista. Khrrm, tässä puhuu siis nainen, joka tänään kävi thai-ravintolassa syömässä siksi, että oli mennyt aikoinaan heittämään risaisen kattilansa pois eikä jaksanut keittää nuudeleita paistinpannulla. On tämä siisti fiilis olla evoluution huipulla. Tosin oikeutin törsäilyn sillä, että vietin koko muun päivän syömättä, kylpyhuonetta ja keittokomeroa kuuraten, imuroiden sekä huonekaluja kooten. Ni!

Huomenna olisi sitten ensimmäinen proseminaaritapaaminen. Olen jo valmentanut itseäni ajatukseen, että siellä tunnen itseni muita tyhmemmäksi, laiskaksi, saamattomaksi ja sopimattomaksi alalle. Ryhmää vetävä dosentti tosin tarjoaa tapaamisissa suklaata, joten jännittäminen lienee turhaa. Toivotaan.

Tulistaja

Villi perjantai-ilta. Työpäivä kului piharakennuksia ja vessoja kuuraten, työkaverin kanssa paskaa Kummeli-läppää viljellen sekä pihalla viihtyvää, pienenpientä jäniksenpoikaa tarkkaillen. Töiden jälkeen mankeloin työpaikalta äkkiä kämpille, vedin naamaan vähän gallopintoa ja pyöräilin takaisin. Ratapihalla höyrysi yhteistyökumppaniyhdistyksen Tk3-veturi numero 1136, miehet heittelivät halkoja öljyisin käsin. Viisto ilta-aurinko vonkui metallipinnoista, ja varavetoavuksi tuotu, samalla raiteella seisova punavalkoinen diesel-veturi värisi kämmenen alla. Toivon myyväni kuvat museolle.
Loppuillan olenkin laskeskellut budjettia liittyen huonekaluhankintoihin. Alle 300 eurolla pitäisi saada runkopatja, petauspatja, sängyn jalat, isohko matto ja kaksi tuolia keittiönpöydän ääreen. Sydän vuotaa verta, ja syystalvella vuotaa varmaan selkä. Jos sänky maksaa kaikkineen 225 euroa, ei siltä voine odottaa liiemmissä määrin mukavuutta tai kestävyyttä. Lohduttaudun sillä ajatuksella, että sitten kun olen iso ja rikas, ostan futonin.

Taidan muuten oikeasti tulla vanhaksi (mutten kummasti yhtään rikkaammaksi). Seuraava, antoisa keskustelu käytiin Siwan edustalla käytyäni palauttamassa pulloja.
kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa: Hei tyttö, anna meille rahaa!
minä: Mä en ole enää kuulkaas tyttö, vaan ihan aikuinen nainen.
pojat: No hei aikuinen nainen, anna meille rahaa!
minä: Rahahan täytyy ansaita. Hahhahhaa!

Tilanne huvitti myös siinä mielessä, että ollessani 14-vuotias ja ulkoiluttamassa nyt jo edesmennyttä Sabina-koiraa, noin kymmenvuotias poika pysäytti kadulla ja vakavin kasvoin kysyi: "Rouva, osaatteko sanoa paljonko kello on?" Hyvä rouva sitten kaivoi kännykän taskustaan, kertoi ajan ja jatkoi matkaa lyhytaskelisen koiravanhuksen kanssa. En tiedä missä tämä rouva on tänään, mutta kertokaa toki terveisiä jos näätte.

Enää kaksi päivää töitä, hullua. Kesä lurahti ohitse jonnekin tsaarinjunan pyyhkimisen ja marjapiirakan paiston väliin. Omat kasvot presidentinvaunun peilissä hätkähdyttävät yhä, samasta peilistä ovat kuvajaistaan katselleet kaikki Suomen presidentit Koivistoon saakka. Istahdin tänään ensi kertaa vaunun sohvalle sammutettuani valot - kuvittelin kuinka vaunu kolisee ja tärisee kiskoilla, hätäjarrun naru heiluu nykien, ulkona on pimeää - seurue sytyttää savukkeet, kämmenet hikoavat vasten plyysinojia - nahkakengät narisevat lattiaa vasten, vesi kannussa välkehtii, kahvi jäähtyy vaiteliaana - ohijäävät valon saarekkeet kiitävät ohitse ja tasoristeysten kohdalla varoituskellot huokaavat ikkunalaseja vasten - - tuuletin hurisee, kello on kymmentä vaille viisi ja museo sulkemassa, vaunussa tuntuu pölyn puolikitkerä tuoksu, väsymys painaa silmäluomia. Nukuin viime yön lattialla tuijoteltuani yöpilviä puolitoista tuntia unenpuuskausta odotellen, viereisen omakotitalon berninpaimenkoirat haukkuivat ja kaupunki humisi.

Selkäsäryistä ei tule nykyisin mieleen muuta kuin opinnot. Sain muun muassa ilmoittauduttua proseminaariin, mitä voi pitää suurena rohkeudentekona. Aihetta ei vielä juurikaan ole, vaikka jotain ajatusta jo kyllä. Ruoskin itseni kyllä voittoon, jahka tapaamiset alkavat. En kylläkään tiedä, mistä revin rahat Tampereen-matkailuun sänkyshoppailun jälkeen, mutta kerrankos sitä tässä elämässä jättää syömättä.

Käsistä lähtenyttä perjantai-iltaa voisi jatkaa jaksolla sarjaa Kyllä Jeeves hoitaa (kirjastossa on kaikki kaudet!), sillä töissä täytyy olla takaisin vasta 11 tunnin kuluttua. Oi onnea.

Kissauutisia, vuh vuh!

Asunto on nyt ihana. Lautalattia on hiottu ja lakattu, sileä ja kiiltävä. Seinissä on toivomisen varaa - valkean tapetin päälle on surutta kittailtu ja muutamat mureamat on kokonaan jätetty korjaamatta. Katossakin on maali luvattoman lohkeillutta. Silti rakastan kämpän sijaintia keskellä kaikkea ja kuitenkin syvällä vanhan rakennuksen kainalossa. Edellisen vuokralaisen mukaan kivijalan baarin meteli ei millään muotoa kuulu asuntoon, ja naapureista lähtevä melusaaste rajoittuu viereisestä ikkunasta ajoittain kuuluvaan lauluun ja hyräilyyn. M-mm! Haaveilen tosin kalliista luksus-suihkuverhosta, jotta kylpyhuoneen parit puuttuvat seinäkaakelit jäisivät kenties vähemmälle huomiolle, ja samalla odottelen sormet ristissä jotain karmeaa tapahtuvaksi. Parempi puoliskoni totesikin jo yhden sähkörasian iskeväksi ja toisen tulipalovaaralliseksi. Vessanpönttö käyttäytyy toisinaan huolestuttavasti. Asuntoon kuulunut peilikaappi puoliksi hajosi sitä käytävään kannettaessa, mitä nyt sopikin odottaa parisenkymmentä vuotta hapertuneelta Sotkan-tasoiselta vanerihässäkältä. Vartoa sopinee myös, ettei vanha patteri ilmojen viiletessä suinkaan aivan vailla tappelua lähde ympäristöään lämmittämään. Muuttopäivä on ensi viikolla, ja sitä ennen soisin katselleeni itselleni uuden sängyn ja mielellään myös mattoja komeaksi laitettua lattiaa suojaamaan. Onneksi äiti taisi luvata sängyn synttärilahjaksi, käyttötili huutelee parhaillaan hoosiannaa ja lompakossa asustaa koiperhosten orpokoti. Kassahommat alkavat nekin vasta lokakuussa, eli sinniteltävää riittää sisustushimon kanssa. En lupaa, että kykenen vastustamaan Hakaniemen hallin yläkerran kangaskauppojen metritavaratarjouksia, mutta koetan ostaa silmälaput ja paalin heinää ennen muuttoa alentamaan sekä havainnointikykyä että elinkustannuksia.

Muutoinkin on elämässä ollut kummallista. Olen lukenut huvikseni, en tenttitarkoituksiin (Täyttääkö uskonto erittäin tarpeellisen aukon? - Dawkinsille mehevä kiitos kaksimielisyydestä), keskustellut iäkkäiden venäläisturistien kanssa saksaksi Suomen rautatieverkoston historiasta, tavannut kohteliaita brittiherroja (joista yksi asui Sydämen asialla -sarjan kuvauspaikan vieressä!), ollut väsyneempi kuin aikoihin ja mikä parasta, käynyt säännöllisesti tapaamassa herttaista kissaa. Äitini kävi maksamassa lunastussumman ja allekirjoittamassa paperit. Enää ei tarvitse lähteä minnekään, Valperi-herra on tullut kotiin.

Yhä hämärää

On ilmoja pidellyt.

Arki on tuonut muassaan kahvilatyön pakolliset, kolmevarttiset keskustelut brittimiesten kanssa, Munchin elämäkerran lukemista, sadetta, Dawkinsia, kolme uutta levyä, poskiontelontulehduksen, soivat korvat sekä kodin kissalle.
Sain viimein vanhempani vakuutettua kissanhankinnan tarpeellisuudesta, nyt kun perheen viimeisin ja allergisin on turvallisesti muuttanut pois. Äitini on halunnut kissaa jo vuosia, ja sellainen lähtikin viime sunnuntaina mukaan eläinsuojeluyhdistyksen kissatalolta. Herra on kokoharmaa, vihreäsilmäinen, viidestä seitsemään vuotta vanha hempeänluonteinen otus, joka ensimmäisenä iltanaan oudossa talossa kiipesi isäni vatsan päälle nukkumaan. Tuntuu uskomattomalta, kuinka se kohtaa vieraat ihmiset - avoimena, kuuluvasti maukaisten ja itseään tykö tehden - ottaen huomioon, että se on viettänyt nuoruutensa Tallinnassa katukissana. Tuollainen luottamus elämään liikuttaa ja raivoisasti.

Helsinginkämpän seinien kittaus ja maalaus jäi väliin, kun bakteeri päätti majoittautua poskipäitteni taakse. Olo on tälläkin hetkellä huima. Herätys käy kuuden tunnin kuluttua raskaaseen tapahtumapäivävuoroon, ja nenälääke valvottaa. Hengitys sentään vinkuu aavistuksen vähemmän kuin eilen. Päätin päivällä viettää pipi-iltani jäätelön ja ranskalaisen elokuvan parissa, mutta sain nautittua molemmista vain puolet, ennen kuin P:n kämppis tuli takaisin Ikeasta. Pari tuntia sujui rattoisasti paskalautaa kokoon kyhätessä. Jos huomenna on kuumetta, syytän ruotsalaista jättiketjua, jonka tuotteiden kokoamisohjeiden kuvituksissa eivät edes persvaot vilku.

Olin luvattoman ahkera myös syksyn opintojen suunnittelun suhteen. Homma on ajatuksen tasolla kasassa lukuunottamatta kieliopintoja - kokeilen tehokkaasti ensin, pääsisikö tasokokeista ensin läpi ja sillä kirjalliset osuudet suoritettua. Mikäli en pääse, olen nesteessä. Koin tosin jo hetkellisen pohjakosketuksen syysfiiliksissäni, kun kirjoitin nimeni työsopimuspaperiin. Paras opetella marketin kassahommiin jo opiskeluaikana, ettei sitten maisterisnaisena tartte ihan alusta asti räknätä.

Huomiselle ei soisi enää sähkökatkoksia. Menisi töissä sitten sen viimeinenkin hermonsuikale. Ilmatieteen laitos lupailee tosin sopivasti sadetta, eli kannattanee jo ennen nukkumaanmenoa psyykata itseään tekohymyilyn kuminaamariin.